Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 411 ja Roope-setä 415

Täyskaato vai ei?

Enrico Faccinin ovela kansi johdattaa maaliskuisen Taskarin lukijat Täyskaatoon – nähtäväksi jää tosin tietysti se, yltääkö opus nimensä vertaiseksi täyskaadoksi. Faccinin kansi on toki välitön merkintä positiivisen sarakkeen puolelle. Faccinin nimi on esillä myös kirjan sisällön puolella yhden tarinan muodossa. Maestron sekä käsikirjoittama että kuvittama Viimeinen pisara ei sisällä ainuttakaan perinteiseen tyyliin tekstattua puhekuplaa ja muunlaisetkin puhekuplat ovat siinä melkoinen harvinaisuus. Faccinin taidot komedian saralla tunnetaan eikä hän kerta kaikkiaan kykene pettämään nytkään. Loppujen lopuksi Viimeisessä pisarassa on kyse äärimmäisen yksinkertaisen huumorin lajityypistä, mutta Faccini osoittaa, että useimmiten juuri se on sitä parasta huumoria.

Komedia on Faccinin lisäksi muutenkin tämän Taskarin kantavia voimia. Puhtaaseen komediaan nojaavia tuotoksia ovat sen sivuilla esimerkiksi myös sellaiset pläjäykset kuin Hansun N.A.M:in palkkalistoille palauttava Riccardo Secchin ja Alessandro Perinan Ali Ahmatin tapaus, Carlo Panaron ja Ottavio Panaron Aku, Hannu, Touho -trion tähdittämä Kolmen kertojan tarina sekä Massimiliano Valentinin ja Luigi Pirasin Heluna-sarja Naapurimysteeri. Näistä erityisesti Ali Ahmatin tapaus hykerryttää. N.A.M.-tarinoiden huumori on aiemminkin ollut yleiskuvaltaan erittäin onnistunutta.

Tämänkertainen tapaus tuntuu kuitenkin erottuvan joukosta positiivisissa merkeissä. Secchin käsikirjoitus on osunut täysin nappiin ja Perinan piirrokset ovat tilanteisiin täydellisesti sopivia ja iskevät parhaimmillaan suoraan nauruhermon ytimeen. Kokonaisuus on yksityiskohtineen kaikkineen niin hervoton ja tehtävänsä ajava, ettei kritiikkiä ole yksinkertaisesti mahdollista suoltaa sitä kohtaan. Taskarin parhaasta sarjasta ei tämän myötä ole mitään epäselvyyttä. Mainitut Kolmen kertojan tarina sekä Naapurimysteeri hyytyvät liialti odotusten keskellä.

Huumorilla on osansa ja arpansa myös Lentävissä punajuurissa, jossa voimansa yhdistävät Gabriele Mazzoleni ja Giorgio Cavazzano sekä Aku, Touho ja Parta-Jussi. Totuttuun tapaan jälkimmäisen joukon mukana ollessa pyritään huumorin ilotulitukseen, mutta usein italialaisissa sarjoissa on tällaisissa tapauksissa päädytty väkisin vääntämiseen. Niin käy myös nyt eikä tarina ole aiotulla tavalla hauska. 

Hessun kissanpäivät on itsensä Castyn käsikirjoittama sarja, jonka humoristisuutta ei ole pyritty peittelemään. Tarinan vissi idea tulee lukijalle selväksi, mutta Casty ei pääse oikein hyödyntämään sitä kaikkien odottamalla tavalla. Castyn seikkailupainotteisten sarjojen tyyli lienee useimmille nyky-Taskarin lukijoille tuttu. Casty käyttää samaa tyyliä nytkin, mutta jättää sen tarkoituksellisesti taka-alalle ja painottaa tarinan komediallisia piirteitä. Jokin kuitenkin mättää eikä sarja pääse missään vaiheessa lentoon. Lorenzo Pastrovicchion piirroksista täytyy mainita sen verran, että hän on pitkällä juoksulla kyennyt parantamaan tyyliään. Aiemmasta tyylistä näkyy edelleen jälkiä esimerkiksi joidenkin hahmojen ikävän silmiinpistävästi ylimitoitettujen takamusten kohdalla. 

Roberto Gagnorin ja Salvatore Deianan Unettomien yö sekä Nino Russon ja Silvio Cambonin Piinkova perintämies eivät anna aihetta sen kummemmalle analysoinnille. Opuksen johtosarja on sen sijaan nimeltään mielenkiintoinen. Pat & Carol McGrealin ja Giorgio Cavazzanon Kymmenen pientä miljonääriä tuo eittämättä mieleen Agatha Christien dekkariklassikon. Odotusarvot nousevat korkealle jo sen myötä, mutta kohoavat pullataikinan tavoin, kun käy ilmi, että tarinan miljöönä toimii kuuhotelli – kirjaimellisesti Kuussa sijaitseva hotelli. McGrealien ja Egmontin Taskari-tarinoiden valitettavaan tyyliin sarja kuitenkin pyrähdetään läpi ja pysäytetään vauhdista seinään. Tulos ei tietenkään ole kaunis.

Tällä sarjalla olisi ollut potentiaalinsa. Onnistuminen olisi kuitenkin edellyttänyt sivumäärän kasvattamista. On selvää, ettei Egmont tule parantamaan suorituskykyään, mikäli se ei tee yhdessä käsikirjoittajien kanssa perustavanlaatuista muutosta sen tuottamien tarinoiden suhteen. Sarjat kaipaavat lisää tilaa sivumäärän muodossa, mutta Egmont haluaa jostain syystä pysytellä väkisinkin nykyisessä, turhan lyhyessä formaatissa. Huomioon ei ole selvästikään otettu sitä, että sillä olisi mahdollisuus toimia useammassakin formaatissa. Pitkät sarjat eivät söisi mitään nykyisen kaltaisilta tarinoilta. 

Vihoviimeiseksi niin tässä yhteydessä kuin itse Taskarissakin jää Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Mikrosäiliöt, joka sortuu melko perinteiseen virheeseen. Juonessa on ideaa ja tarina vaikuttaa toimivan, mutta kaikkea ei oteta irti ja loppu tulee liian nopeasti ja tarinan kannalta yllättäen ja ontuen. Tarinan virhe ja epäonnistuminen on sen loppu. 

Joka miljoonikon vakiomatkaväline. 

Taskarin osalta jäädessämme odottelemaan huhtikuuta ja viime vuoden huhtikuisen 400. Taskarin malliin 400-sivuista kirjasta tällä kertaa Akun 80-vuotisjuhlavuoden merkeissä, maaliskuisessa Roope-sedässä palataan ikään kuin alkupisteeseen eli Enrico Faccinin kanteen. Taskarin kannen tavoin sekin on mukavan oivaltava, joskin jää sisarjulkaisunsa jalkoihin. Mukavaa on huomata, että erilaiset visuaaliset ilmiöt vaikuttavat löytäneen pysyvästi paikkansa Ropsun kansissa. Tällä kertaa ihailun kohteena on Roopen seteliriippuliitimen liikkeen kuvaus.

Sisäsivuilta ei sitten paljastukaan niin kaunista jälkeä. Joku on sössinyt ja pahasti. Paolo Mazzolinin ja Sergio Tulipanon käsikirjoittama ja Sandro Del Conten piirtämä Ultraäänipesukone on painojäljeltään luvattoman kehno. Tarinan ensimmäinen sivu, joka löytyy Ropsun sivulta 3, on hävitys ja kauhistus! Rasteroitunut viiva paistaa silmään, vaikka lehden veisi Peikonhampaan huipulle! Tarinan loppuosaa ei kaikeksi onneksi ole näin pahasti turmeltunut, mutta ei senkään painojäljessä kehumista ole. Rasterin erottaa kyllä edelleen. Harmi, sillä itse tarina on ihan sujuva ja mukava lukuvälipala, mutta painojäljen olematon laatu vie nautinnon lukemiselta. 

Ropsun pahamaineinen kolmas sivu.

Kuukauden animaationa on tällä kertaa Pluton yllätyspaketti, jonka sarjakuvaversiona esitellään Kuriton kypärä, tekijöinään Alberto Savini ja asemaansa maaliskuun julkaisuissa edelleen pönkittävä Enrico Faccini. Sarja ei ole taaskaan animaation kanssa todellakaan yksi yhteen, mutta itsenäisenä juttuna varsin mukava makupala. Viime kuun pohjakosketus ei toistu ja tarinalla on peräti kuusi sivua. 

Carlo Panaron ja Danilo Barozzin Kunnon ehdot on kuukauden urheilusuoritus. Muita titteleitä sille ei parane antaakaan. Käsikirjoitus ei erotu massasta eikä Barozzin piirroksissa ole syytä hehkutukseen. Sen jälkeen onkin sitten luvassa herkkua. Kuukauden käsikirjoittajan kohdalla komeilee Rodolfo Ciminon nimi, jonka laajasta tuotannosta näytteeksi on valikoitunut Giorgio Cavazzanon piirtänä Kakkuloita kaikennäköisille. Tarina jättää toistamatta tyypillisen, klassisen ciminolaisen kaavan. Kaukomaat, erikoiset otukset ja satumaiset aarteet ovat jääneet kyydistä pois, mutta vimpaimia ja vempaimia löytyy sentään jonkin verran. Kaiken kaikkiaan sarja on loistava kruunu lehdelle, joka heittää napinat paino-ongelmista nurkkaan ainakin lukemisen ajaksi. Ciminon tarinat ovat edelleen siinä vedossa, missä niiden kuuluukin olla.

Kokonaisuutena julkaisuista löytyi paljon kehuttavaa. Taskarin pääpaino oli tässä kuussa komedian saralla ja Ropsukin pääsi säkenöimään Ciminon siivellä. Ilahduttava seikka on myös Enrico Faccinin laaja huomiointi. Kaksi kantta ja kaksi tarinaa on hyvä saldo yhdelle kuulle. Toki täyteen tyytyväisyyteen ei ole varaa. Ropsussa tapahtunut paino-onnettomuus ei saa missään nimessä toistua. Lisäksi Egmontilla on miettimisen paikka. Mikäli sillä ei ole halua kehittää Taskari-tarinoitaan, on syytä miettiä, onko sen paikka kyseisessä julkaisussa. Pitäisikö tanskalaisten jehujen pysytellä nelirivisten, Aku Ankasta tuttujen sarjojen parissa ja jättää kolmiriviset suosiolla osaltaan sivuun? Itse en toki toivo kenenkään katoamista Taskari-perheestä, mutta peiliin on syytä vilkaista pidempään. Jonkinlaista muutosta on jo tapahtunut. Nykyisin Egmontin sarjat piirtävät pääosin italialaiset. Askel ei ole kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.