 | |
| Täyskaato vai ei? |
Komedia on Faccinin lisäksi muutenkin tämän Taskarin
kantavia voimia. Puhtaaseen komediaan nojaavia tuotoksia ovat sen sivuilla
esimerkiksi myös sellaiset pläjäykset kuin Hansun N.A.M:in palkkalistoille
palauttava Riccardo Secchin ja Alessandro Perinan Ali Ahmatin tapaus, Carlo
Panaron ja Ottavio Panaron Aku, Hannu, Touho -trion tähdittämä Kolmen kertojan
tarina sekä Massimiliano Valentinin ja Luigi Pirasin Heluna-sarja
Naapurimysteeri. Näistä erityisesti Ali Ahmatin tapaus hykerryttää. N.A.M.-tarinoiden
huumori on aiemminkin ollut yleiskuvaltaan erittäin onnistunutta.
Tämänkertainen tapaus
tuntuu kuitenkin erottuvan joukosta positiivisissa merkeissä. Secchin
käsikirjoitus on osunut täysin nappiin ja Perinan piirrokset ovat tilanteisiin
täydellisesti sopivia ja iskevät parhaimmillaan suoraan nauruhermon ytimeen.
Kokonaisuus on yksityiskohtineen kaikkineen niin hervoton ja tehtävänsä ajava,
ettei kritiikkiä ole yksinkertaisesti mahdollista suoltaa sitä kohtaan.
Taskarin parhaasta sarjasta ei tämän myötä ole mitään epäselvyyttä. Mainitut
Kolmen kertojan tarina sekä Naapurimysteeri hyytyvät liialti odotusten
keskellä.
Huumorilla on osansa ja arpansa myös Lentävissä
punajuurissa, jossa voimansa yhdistävät Gabriele Mazzoleni ja Giorgio Cavazzano
sekä Aku, Touho ja Parta-Jussi. Totuttuun tapaan jälkimmäisen joukon mukana
ollessa pyritään huumorin ilotulitukseen, mutta usein italialaisissa sarjoissa
on tällaisissa tapauksissa päädytty väkisin vääntämiseen. Niin käy myös nyt
eikä tarina ole aiotulla tavalla hauska.
Hessun kissanpäivät on itsensä Castyn käsikirjoittama sarja,
jonka humoristisuutta ei ole pyritty peittelemään. Tarinan vissi idea tulee
lukijalle selväksi, mutta Casty ei pääse oikein hyödyntämään sitä kaikkien
odottamalla tavalla. Castyn seikkailupainotteisten sarjojen tyyli lienee
useimmille nyky-Taskarin lukijoille tuttu. Casty käyttää samaa tyyliä nytkin,
mutta jättää sen tarkoituksellisesti taka-alalle ja painottaa tarinan
komediallisia piirteitä. Jokin kuitenkin mättää eikä sarja pääse missään
vaiheessa lentoon. Lorenzo Pastrovicchion piirroksista täytyy mainita sen
verran, että hän on pitkällä juoksulla kyennyt parantamaan tyyliään. Aiemmasta
tyylistä näkyy edelleen jälkiä esimerkiksi joidenkin hahmojen ikävän silmiinpistävästi
ylimitoitettujen takamusten kohdalla.
Roberto Gagnorin ja Salvatore Deianan Unettomien yö sekä
Nino Russon ja Silvio Cambonin Piinkova perintämies eivät anna aihetta sen
kummemmalle analysoinnille. Opuksen johtosarja on sen sijaan nimeltään
mielenkiintoinen. Pat & Carol McGrealin ja Giorgio Cavazzanon Kymmenen
pientä miljonääriä tuo eittämättä mieleen Agatha Christien dekkariklassikon.
Odotusarvot nousevat korkealle jo sen myötä, mutta kohoavat pullataikinan
tavoin, kun käy ilmi, että tarinan miljöönä toimii kuuhotelli –
kirjaimellisesti Kuussa sijaitseva hotelli. McGrealien ja Egmontin
Taskari-tarinoiden valitettavaan tyyliin sarja kuitenkin pyrähdetään läpi ja
pysäytetään vauhdista seinään. Tulos ei tietenkään ole kaunis.
Tällä sarjalla olisi
ollut potentiaalinsa. Onnistuminen olisi kuitenkin edellyttänyt sivumäärän
kasvattamista. On selvää, ettei Egmont tule parantamaan suorituskykyään, mikäli
se ei tee yhdessä käsikirjoittajien kanssa perustavanlaatuista muutosta sen
tuottamien tarinoiden suhteen. Sarjat kaipaavat lisää tilaa sivumäärän
muodossa, mutta Egmont haluaa jostain syystä pysytellä väkisinkin nykyisessä,
turhan lyhyessä formaatissa. Huomioon ei ole selvästikään otettu sitä, että
sillä olisi mahdollisuus toimia useammassakin formaatissa. Pitkät sarjat eivät
söisi mitään nykyisen kaltaisilta tarinoilta.
Vihoviimeiseksi niin tässä yhteydessä kuin itse
Taskarissakin jää Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Mikrosäiliöt, joka
sortuu melko perinteiseen virheeseen. Juonessa on ideaa ja tarina vaikuttaa
toimivan, mutta kaikkea ei oteta irti ja loppu tulee liian nopeasti ja tarinan
kannalta yllättäen ja ontuen. Tarinan virhe ja epäonnistuminen on sen loppu.
 |
| Joka miljoonikon vakiomatkaväline. |
Taskarin osalta jäädessämme odottelemaan huhtikuuta ja viime
vuoden huhtikuisen 400. Taskarin malliin 400-sivuista kirjasta tällä kertaa Akun
80-vuotisjuhlavuoden merkeissä, maaliskuisessa Roope-sedässä palataan ikään
kuin alkupisteeseen eli Enrico Faccinin kanteen. Taskarin kannen tavoin sekin
on mukavan oivaltava, joskin jää sisarjulkaisunsa jalkoihin. Mukavaa on
huomata, että erilaiset visuaaliset ilmiöt vaikuttavat löytäneen pysyvästi
paikkansa Ropsun kansissa. Tällä kertaa ihailun kohteena on Roopen
seteliriippuliitimen liikkeen kuvaus.
Sisäsivuilta ei sitten paljastukaan niin kaunista jälkeä.
Joku on sössinyt ja pahasti. Paolo Mazzolinin ja Sergio Tulipanon
käsikirjoittama ja Sandro Del Conten piirtämä Ultraäänipesukone on
painojäljeltään luvattoman kehno. Tarinan ensimmäinen sivu, joka löytyy Ropsun
sivulta 3, on hävitys ja kauhistus! Rasteroitunut viiva paistaa silmään, vaikka
lehden veisi Peikonhampaan huipulle! Tarinan loppuosaa ei kaikeksi onneksi ole
näin pahasti turmeltunut, mutta ei senkään painojäljessä kehumista ole.
Rasterin erottaa kyllä edelleen. Harmi, sillä itse tarina on ihan sujuva ja mukava
lukuvälipala, mutta painojäljen olematon laatu vie nautinnon lukemiselta.
 |
| Ropsun pahamaineinen kolmas sivu. |
Kuukauden animaationa on tällä kertaa Pluton yllätyspaketti,
jonka sarjakuvaversiona esitellään Kuriton kypärä, tekijöinään Alberto Savini
ja asemaansa maaliskuun julkaisuissa edelleen pönkittävä Enrico Faccini. Sarja
ei ole taaskaan animaation kanssa todellakaan yksi yhteen, mutta itsenäisenä
juttuna varsin mukava makupala. Viime kuun pohjakosketus ei toistu ja tarinalla
on peräti kuusi sivua.
Carlo Panaron ja Danilo Barozzin Kunnon ehdot on kuukauden
urheilusuoritus. Muita titteleitä sille ei parane antaakaan. Käsikirjoitus ei
erotu massasta eikä Barozzin piirroksissa ole syytä hehkutukseen. Sen jälkeen
onkin sitten luvassa herkkua. Kuukauden käsikirjoittajan kohdalla komeilee
Rodolfo Ciminon nimi, jonka laajasta tuotannosta näytteeksi on valikoitunut
Giorgio Cavazzanon piirtänä Kakkuloita kaikennäköisille. Tarina jättää
toistamatta tyypillisen, klassisen ciminolaisen kaavan. Kaukomaat, erikoiset
otukset ja satumaiset aarteet ovat jääneet kyydistä pois, mutta vimpaimia ja
vempaimia löytyy sentään jonkin verran. Kaiken kaikkiaan sarja on loistava
kruunu lehdelle, joka heittää napinat paino-ongelmista nurkkaan ainakin
lukemisen ajaksi. Ciminon tarinat ovat edelleen siinä vedossa, missä niiden
kuuluukin olla.
Kokonaisuutena julkaisuista löytyi paljon kehuttavaa.
Taskarin pääpaino oli tässä kuussa komedian saralla ja Ropsukin pääsi
säkenöimään Ciminon siivellä. Ilahduttava seikka on myös Enrico Faccinin laaja
huomiointi. Kaksi kantta ja kaksi tarinaa on hyvä saldo yhdelle kuulle. Toki
täyteen tyytyväisyyteen ei ole varaa. Ropsussa tapahtunut paino-onnettomuus ei
saa missään nimessä toistua. Lisäksi Egmontilla on miettimisen paikka. Mikäli
sillä ei ole halua kehittää Taskari-tarinoitaan, on syytä miettiä, onko sen
paikka kyseisessä julkaisussa. Pitäisikö tanskalaisten jehujen pysytellä
nelirivisten, Aku Ankasta tuttujen sarjojen parissa ja jättää kolmiriviset
suosiolla osaltaan sivuun? Itse en toki toivo kenenkään katoamista
Taskari-perheestä, mutta peiliin on syytä vilkaista pidempään. Jonkinlaista
muutosta on jo tapahtunut. Nykyisin Egmontin sarjat piirtävät pääosin
italialaiset. Askel ei ole kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta.
