Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 410 & Roope-setä 414

Helmikuu toi mukanaan vuoden toiset Taskarit ja Roope-sedät. Alessio Coppolan taiteileman Taskarin kannen myötä lukijat toivotetaan ilmeisesti jonkinlaisiin huippusfääreihin Aku Ankan Taskukirjan 410 Muodin huipulla mukana. Katsaus sisällysluettelon puolelle ei tätä kutsua kuitenkaan tue. Sisältö vaikuttaa tasapaksulta eikä hätkähdytä. Toki joukosta edukseen erottuvat Enrico Faccinin tarina, Jerry Siegelin ja Giorgio Cavazzanon opuksen päättävä juttu sekä Mikki Hiiri ja Aleksandrian kirjakääröt -sarja, jonka todellisessa pääosassa esiintyy jo sisällysluettelonkin kuvassa vilahtava Mik de Hiir.

Seikkailut aloittaa Carlo Panaron ja Marco Mazzarellon Kumipuiden arvoitus, joka vilisee joitain ciminolaisia piirteitä, kuten omituisia otuksia ja eksoottisia miljöitä. Täysin Rodolfo Ciminon tarinoiden kaltaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan pelkästään näillä eväillä päästä. Ciminolaisuuden perään haikailevien mieli alkanee pian penätä mukaan esimerkiksi erikoisia vempaimia ja Roopea liiketoimineen – toki täytyy muistaa, että Ciminolta löytyy rutkasti sarjoja myös ilman Roopea, mutta maestron peruskaava lienee useimmille tuttu. Näistä sarjan piirteistä huolimatta kirjan aloitus jää kuitenkin kankeaksi suoritukseksi.

Mik de Hiirelle ja Aleksandrian kirjakääröille jää paljon paineita harteille. Hahmo oli aiemmin tuttu vieras Roope-sedän sivuilla, mutta sittemmin de Hiiren mysteerit ovat jääneet vähemmälle sielläkin. Ensimmäinen kerta tämä ei ole de Hiirelle Taskarin sivuilla, tapahtuihan tämän Suomen-ensiesiintyminen jo kyseisessä julkaisussa. Taattujen tekijämiesten Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan käsissä de Hiiren seikkailun sekaan saadaan jälleen kerran mukaan mielenkiintoa ja potkua, mutta harmillisen köykäiseksi ja etäiseksi tarina jää. Vauhtiin ei päästä ja kaikki on ohi turhan nopeasti ja merkityksettömästi. Tarina ei missään nimessä kuulu de Hiir -seikkailujen parhaimmistoon.

Johtosarjan yhteydessä mainittuja ciminolaisia piirteitä on löydettävissä seuraavasta sarjasta eli Rodolfo Ciminon ja Luciano Gatton Taikapadoista. Varsinainen herkkupala odottaa kuitenkin vasta sen jälkeen. Enrico Faccinin Hirviöitä, onko heitä? marssittaa samalla areenalle Akun, Touhon ja Ankka-cupin loppuottelun. Herkulliset lähtöasetelmat eivät petä ja Faccini onnistuu tapansa mukaan kasaamaan hauskan ja viihdyttävän kattauksen. Jotenkin sarjasta jää kuitenkin tunne, ettei kaikkia latauksia onnistuttu tällä kertaa käyttämään. Maestrolla on ensi kuussa edessään paikko, kun Taskarissa Täyskaato nähdään tältä ainakin kansitaidetta.

Samankaltainen teema kuin Faccinin sarjassa jatkuu myös Roberto Gagnorin ja Ottavio Panaron Vastaiskussa penkkiurheilulle. Riccardo Pesce ja Roberto Vian taas jatkavat Taskareista 370 ja 384 tutun Taikaviitan vastustajan Valurautaritarin tarinaa. Kirjan heikoimmat lenkit ovat Sergio Badinon ja Alessandro Gottardon Kartta hukassa (jotain muutakin on kyllä tässä tapauksessa hukassa) sekä Cecilia De Bianchin ja Marco Melonin Salamaiskut.

Kirjan päättävässä tarinassa Elämä ilman rahaa Jerry Siegel ja Giorgio Cavazzano esittelevät melko utopistisen tilanteen eli Roopen luopumassa maallisesta omaisuudesta. Tarinassa melko häiritsevää on se, kuinka helposti Roopen pää saadaan käännytettyä. Se on niinkin häiritsevä piirre, että muuten melko oivallisesta tarinasta jää kyllä paha maku suuhun. Sama efekti tapahtuu muistellessa koko Taskaria. Muodin huipulla ei ansaitse hehkutusta ja erityisiä kehuja. Se on vain lukupaketti, joka jää valitettavassa tasapaksuudessaan hukkumaan alati kasvavaan Taskareiden röykkiöön.

Latua! Sitä pyytää helmikuun Roope-setä Alessandro Perinan kannen myötä. Latuahan annetaan ja ihan kunniakorokkeelle asti, jos lehti sen sisällöllään ansaitsee. Kansi on sille kyllä hyvä lähtöpamaus. Kannen alaosassa pöllyävä lumi on tammikuun kannen kehuttuihin piirteisiin verrattavissa oleva silmänilo. Johtosarja taas lienee ajankohtaisuutta hakeville ilonaihe. Melkoinen joukko käsikirjoittajia eli Bruno Sarda, Giorgio Figus, Marco Bosco, Massimiliano Valentini ja Roberto Gagnor sekä yksinäinen piirtäjä Marco Palazzi johdattavat Kuurakylän olympialaisiin. Laajan hahmokavalkadin ja nimihahmo Taikaviitankin esiintuova tarina on tunnelmaltaan ja asetelmaltaan kuitenkin melko lässähtävä. Lentoon ei päästä, vaikka sarjassa kuinka vilisee viittasankareita ja mäkikotkia.

Kuurakylän olympialaisten käsikirjoitustiimissä mukana ollut Bruno Sarda on nimetty Kuukauden käsikirjoittajaksi. Sarda ei ole joutunut tyytymään juhlakuukautenaan tarinaan, jossa hänet mainitaan vain yhtenä viidestä käsikirjoittajapalapelin palasesta, vaan mukana on myös tämän yksin käsikirjoittama Indiana Hopo -hupailu Puuttuva palanen, jonka piirroksista vastaa Massimo De Vita. Kysymysmerkkejä ja puistatuksia herättää kuitenkin toimituksen tyyli Kuukauden käsikirjoittajan kohdalla. Eikö asemaan nostetun käsikirjoittajan tulisi olla lehdessä hyvin esillä eli esimerkiksi yhden yksin kirjoitetun pitkän sarjan muodossa? Se, että Sardalle on suotu tässä tilanteessa vain erittäin lyhyt sarja sekä pitkä sarja, jossa hän on kuulunut laajempaan kirjoittajatiimiin, ei ole lainkaan asianmukaista.

Niin ikään viime kuussa Kuukauden käsikirjoittajan tavoin aloitettu Kuukauden animaation palsta pistetään heti toisella kerralla pahasti puihin. Titteli on annettu jälleen legendaariselle animaatiolle eli Hessu-pätkä Hiihtämisen taidolle. Sarja, jolla Kuukauden animaatiota kunnioitetaan, on Alberto Savinin ja Marco Mazzarellon yksisivuinen Pitkäkorvan mäenlasku. Aivan oikein, yksisivuinen. Tammikuussa oli odotettavissa, että Kuukauden animaation myötä lukijoille esitellään animaatioiden pohjalta väsättyjä tarinoita, jotka nyt sen verran liittyisivät itse animaatioonkin, että sillä olisi jonkin verran pituutta. Yhden sivun jutulla palsta kuitataan melko helpolla ja vain löyhästi itse animaatioon liittyvänä. Homma lyödään niin sanotusti läskiksi. Molemmat lupaavat palstat on helmikuun osalta turmeltu.

Marco Boscon ja Lorenzo Pastrovicchion X-Mickey-tarinalla Karuselli yritetään pelastaa vielä mitä pelastettavissa on. Yllättäen ei X-Mickey-maailmakaan ole tällä kertaa parhaimmassa kunnossaan. Mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina äityy pelkäksi juoksenteluksi ja selittelyksi ilman minkäänlaista tunnelmaa. Kuvitustyötään huomattavasti pitkällä juoksulla parantaneen Pastrovicchion piirrokset eivät sovi X-Mickey-sarjojen edellyttämään ilmapiiriin. Erityisen harmillinen ja pistävä isku sarjalle on sen loppu, jossa Bosco pyrkii hakemaan sitä hukattua tunnelmaa. Siihen käytetty tapa on erittäin kliseinen, mutta voisi toimia, ellei tarina olisi muilta osin ollut sellainen kuin on ja piirtäjänä olisi joku muu kuin Pastrovicchio. Roberto Vian tuntuu yhä edelleen olevan se ainoa oikea X-Mickey-piirtäjä.

Helmikuun julkaisut eivät onnistu tehtävässään eli viihdyttämisessä. Taskari todettiin tasapaksuksi kokoomaksi ja Roope-setä ontuu pahasti toimituksen uusien kuukausittaisten palstojen kohdalla tapahtuneen toiminnan vuoksi. Selvää yritystä kuitenkin on, sen osoittaa X-Mickeyn julkaiseminen, mutta valitettavasti tällä kertaa tarina ei ollut onnistunut. Ei auta kuin suunnata katse kohti maaliskuuta ja odottaa, tehdäänkö silloin se Taskarin takakannessa uumoiltu Täyskaato.