Helmikuu toi mukanaan vuoden toiset Taskarit ja Roope-sedät. Alessio Coppolan taiteileman Taskarin kannen myötä lukijat toivotetaan ilmeisesti jonkinlaisiin huippusfääreihin Aku Ankan Taskukirjan 410 Muodin huipulla
mukana. Katsaus sisällysluettelon puolelle ei tätä kutsua kuitenkaan
tue. Sisältö vaikuttaa tasapaksulta eikä hätkähdytä. Toki joukosta
edukseen erottuvat Enrico Faccinin tarina, Jerry Siegelin ja Giorgio Cavazzanon opuksen päättävä juttu sekä Mikki Hiiri ja Aleksandrian kirjakääröt -sarja, jonka todellisessa pääosassa esiintyy jo sisällysluettelonkin kuvassa vilahtava Mik de Hiir.
Seikkailut aloittaa Carlo Panaron ja Marco Mazzarellon Kumipuiden arvoitus, joka vilisee joitain ciminolaisia piirteitä, kuten omituisia otuksia ja eksoottisia miljöitä. Täysin Rodolfo Ciminon
tarinoiden kaltaisiin tunnelmiin ei kuitenkaan pelkästään näillä
eväillä päästä. Ciminolaisuuden perään haikailevien mieli alkanee pian
penätä mukaan esimerkiksi erikoisia vempaimia ja Roopea liiketoimineen –
toki täytyy muistaa, että Ciminolta löytyy rutkasti sarjoja myös ilman
Roopea, mutta maestron peruskaava lienee useimmille tuttu. Näistä sarjan
piirteistä huolimatta kirjan aloitus jää kuitenkin kankeaksi
suoritukseksi.
Mik de Hiirelle ja Aleksandrian kirjakääröille jää
paljon paineita harteille. Hahmo oli aiemmin tuttu vieras Roope-sedän
sivuilla, mutta sittemmin de Hiiren mysteerit ovat jääneet vähemmälle
sielläkin. Ensimmäinen kerta tämä ei ole de Hiirelle Taskarin sivuilla,
tapahtuihan tämän Suomen-ensiesiintyminen jo kyseisessä julkaisussa.
Taattujen tekijämiesten Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan
käsissä de Hiiren seikkailun sekaan saadaan jälleen kerran mukaan
mielenkiintoa ja potkua, mutta harmillisen köykäiseksi ja etäiseksi
tarina jää. Vauhtiin ei päästä ja kaikki on ohi turhan nopeasti ja
merkityksettömästi. Tarina ei missään nimessä kuulu de Hiir
-seikkailujen parhaimmistoon.
Johtosarjan yhteydessä mainittuja ciminolaisia piirteitä on löydettävissä seuraavasta sarjasta eli Rodolfo Ciminon ja Luciano Gatton Taikapadoista. Varsinainen herkkupala odottaa kuitenkin vasta sen jälkeen. Enrico Faccinin Hirviöitä, onko heitä?
marssittaa samalla areenalle Akun, Touhon ja Ankka-cupin loppuottelun.
Herkulliset lähtöasetelmat eivät petä ja Faccini onnistuu tapansa mukaan
kasaamaan hauskan ja viihdyttävän kattauksen. Jotenkin sarjasta jää
kuitenkin tunne, ettei kaikkia latauksia onnistuttu tällä kertaa
käyttämään. Maestrolla on ensi kuussa edessään paikko, kun Taskarissa Täyskaato nähdään tältä ainakin kansitaidetta.
Samankaltainen teema kuin Faccinin sarjassa jatkuu myös Roberto Gagnorin ja Ottavio Panaron Vastaiskussa penkkiurheilulle. Riccardo Pesce ja Roberto Vian taas jatkavat Taskareista 370 ja 384 tutun Taikaviitan vastustajan Valurautaritarin tarinaa. Kirjan heikoimmat lenkit ovat Sergio Badinon ja Alessandro Gottardon Kartta hukassa (jotain muutakin on kyllä tässä tapauksessa hukassa) sekä Cecilia De Bianchin ja Marco Melonin Salamaiskut.
Kirjan päättävässä tarinassa Elämä ilman rahaa
Jerry Siegel ja Giorgio Cavazzano esittelevät melko utopistisen
tilanteen eli Roopen luopumassa maallisesta omaisuudesta. Tarinassa
melko häiritsevää on se, kuinka helposti Roopen pää saadaan
käännytettyä. Se on niinkin häiritsevä piirre, että muuten melko
oivallisesta tarinasta jää kyllä paha maku suuhun. Sama efekti tapahtuu
muistellessa koko Taskaria. Muodin huipulla ei ansaitse hehkutusta ja
erityisiä kehuja. Se on vain lukupaketti, joka jää valitettavassa
tasapaksuudessaan hukkumaan alati kasvavaan Taskareiden röykkiöön.
Latua! Sitä pyytää helmikuun Roope-setä Alessandro Perinan
kannen myötä. Latuahan annetaan ja ihan kunniakorokkeelle asti, jos
lehti sen sisällöllään ansaitsee. Kansi on sille kyllä hyvä lähtöpamaus.
Kannen alaosassa pöllyävä lumi on tammikuun kannen kehuttuihin
piirteisiin verrattavissa oleva silmänilo. Johtosarja taas lienee
ajankohtaisuutta hakeville ilonaihe. Melkoinen joukko käsikirjoittajia
eli Bruno Sarda, Giorgio Figus, Marco Bosco, Massimiliano Valentini ja Roberto Gagnor sekä yksinäinen piirtäjä Marco Palazzi johdattavat Kuurakylän olympialaisiin.
Laajan hahmokavalkadin ja nimihahmo Taikaviitankin esiintuova tarina on
tunnelmaltaan ja asetelmaltaan kuitenkin melko lässähtävä. Lentoon ei
päästä, vaikka sarjassa kuinka vilisee viittasankareita ja mäkikotkia.
Kuurakylän
olympialaisten käsikirjoitustiimissä mukana ollut Bruno Sarda on
nimetty Kuukauden käsikirjoittajaksi. Sarda ei ole joutunut tyytymään
juhlakuukautenaan tarinaan, jossa hänet mainitaan vain yhtenä viidestä
käsikirjoittajapalapelin palasesta, vaan mukana on myös tämän yksin
käsikirjoittama Indiana Hopo -hupailu Puuttuva palanen, jonka
piirroksista vastaa Massimo De Vita. Kysymysmerkkejä ja puistatuksia
herättää kuitenkin toimituksen tyyli Kuukauden käsikirjoittajan
kohdalla. Eikö asemaan nostetun käsikirjoittajan tulisi olla lehdessä
hyvin esillä eli esimerkiksi yhden yksin kirjoitetun pitkän sarjan
muodossa? Se, että Sardalle on suotu tässä tilanteessa vain erittäin
lyhyt sarja sekä pitkä sarja, jossa hän on kuulunut laajempaan
kirjoittajatiimiin, ei ole lainkaan asianmukaista.
Niin ikään
viime kuussa Kuukauden käsikirjoittajan tavoin aloitettu Kuukauden
animaation palsta pistetään heti toisella kerralla pahasti puihin.
Titteli on annettu jälleen legendaariselle animaatiolle eli Hessu-pätkä Hiihtämisen taidolle. Sarja, jolla Kuukauden animaatiota kunnioitetaan, on Alberto Savinin ja Marco Mazzarellon yksisivuinen Pitkäkorvan mäenlasku.
Aivan oikein, yksisivuinen. Tammikuussa oli odotettavissa, että
Kuukauden animaation myötä lukijoille esitellään animaatioiden pohjalta
väsättyjä tarinoita, jotka nyt sen verran liittyisivät itse
animaatioonkin, että sillä olisi jonkin verran pituutta. Yhden sivun
jutulla palsta kuitataan melko helpolla ja vain löyhästi itse
animaatioon liittyvänä. Homma lyödään niin sanotusti läskiksi. Molemmat
lupaavat palstat on helmikuun osalta turmeltu.
Marco Boscon ja Lorenzo Pastrovicchion X-Mickey-tarinalla Karuselli
yritetään pelastaa vielä mitä pelastettavissa on. Yllättäen ei
X-Mickey-maailmakaan ole tällä kertaa parhaimmassa kunnossaan.
Mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina äityy pelkäksi
juoksenteluksi ja selittelyksi ilman minkäänlaista tunnelmaa.
Kuvitustyötään huomattavasti pitkällä juoksulla parantaneen
Pastrovicchion piirrokset eivät sovi X-Mickey-sarjojen edellyttämään
ilmapiiriin. Erityisen harmillinen ja pistävä isku sarjalle on sen
loppu, jossa Bosco pyrkii hakemaan sitä hukattua tunnelmaa. Siihen
käytetty tapa on erittäin kliseinen, mutta voisi toimia, ellei tarina
olisi muilta osin ollut sellainen kuin on ja piirtäjänä olisi joku muu
kuin Pastrovicchio. Roberto Vian tuntuu yhä edelleen olevan se ainoa
oikea X-Mickey-piirtäjä.
Helmikuun julkaisut eivät onnistu
tehtävässään eli viihdyttämisessä. Taskari todettiin tasapaksuksi
kokoomaksi ja Roope-setä ontuu pahasti toimituksen uusien
kuukausittaisten palstojen kohdalla tapahtuneen toiminnan vuoksi. Selvää
yritystä kuitenkin on, sen osoittaa X-Mickeyn julkaiseminen, mutta
valitettavasti tällä kertaa tarina ei ollut onnistunut. Ei auta kuin
suunnata katse kohti maaliskuuta ja odottaa, tehdäänkö silloin se
Taskarin takakannessa uumoiltu Täyskaato.
Sivut
▼
torstai 27. helmikuuta 2014
maanantai 10. helmikuuta 2014
Lana Del Reyn tulkinta Once Upon a Dream- kappaleesta
Uunituore Disney-elokuva, Maleficent, on saanut tekijäkaartiinsa varsin osaavan ja tunnetun artistin. Nimittäin Lana Del Rey on luonut oman tummanpuhuvan tulkintansa klassisesta Disney-laulusta, Once Upon a Dream, elokuvaa varten. Alunperinhän kappaleen esittää Prinsessa Ruususen ääninäyttelijänä toiminut Mary Costa.
Disney-klassikoita valkokankaalla
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti järjestää keväällä mahdollisuuden nähdä Disney klassisimpia klassikoita varsin edulliseen hintaan suoraan valkokankaalta. Tarjolla on muun muassa Viidakkokirja, Peter Pan sekä Prinsessa Ruusunen.
Tarkemmat aikataulut voit katsoa tästä!
Tarkemmat aikataulut voit katsoa tästä!