Marraskuun (ja osittain myös lokakuun) osalta ruodittavana on kolme eri julkaisua. Näistä perinteisintä siipeä edustaa vuosikymmenestä toiseen eteenpäin porskuttava Taskari. Numeron 407 kansikuvapojaksi on valikoitunut Andrea Frecceron kuvaama Taikaviitta, jonka yrmyn olemuksen ohella kantta koristaa kirjasen nimi Yön yrmy. Yrmyn sisällysluettelo ei ole niin laajaa skaalaa kuin mihin viime aikoina on totuttu. Erikoisuuksiksi luokiteltavia sarjoja löytyy kuitenkin tämänkin opuksen sisältä.
Johtosarjan tähtenä on jo kansikuvasta tutuksi tullut Taikaviitta. Bruno Ennan ja Corrado Mastantuonon Tohtori Pahamielen paluu on jatkoa Taskarista 385 löytyvälle seikkailulle. Jatko-osa taaplaa edeltäjänsä tyylillä eli sen suurempia tunteita herättämättä. Yritystä tekijöillä sentään tuntuu olevan. Sitäkään ei valitettavasti aina voi pitää itsestäänselvyytenä.
Varsinaista herkkua on ainakin ennakko-odotuksissa kirjan toinen tarina, jonka käsikirjoituksesta vastaa Casty. Riemukupla-nimisen Mikki-jutun piirtäjäksikin on valikoitunut tunnustettu kyky eli Massimo De Vita. Harmillisesti sarja toistaa Castyn viimeaikaisia tuotoksia siten, ettei siitä ole yltämään herran huipputöiden tasolle. Vähemmän harmilliseksi voidaan todeta kuitenkin se, että Casty saa huonoinakin päivinään aikaan helposti keskitason yläpuolelle kohoavan sarjan. Viihdyttävyyttä tarinalta löytyy, mutta uusia mestariteoksia maestrolta kaipaaville saattaa luku-urakan aikana tulla suru puseroon.
Nino Russon ja Alessandro Gottardon Kaaliyliannostus on paketti, jonka voi vastaanottaa sen kummempia miettimättä. Jälkimakukin hommasta on vain sitten varsin olematon. Riccardo Secchi ja Alessandro Perina jatkavat heti perään Hansun otteita N.A.M:n riveissä otsikolla N.A.M. saa kilpailijan. Startatessaan N.A.M. vaikutti lupaavalta idealta ja tarinatkin onnistuivat osumaan kultasuoneen, mutta sittemmin sarjalle on käynyt kuten niin monille muillekin: sen tuoreus ja sujuvuus ovat kadonneet ja se on lässähtänyt. Toivoa sopii, ettei peliä ole N.A.M:n kohdalla vielä täysin menetetty.
Riccardo Pescen ja Luciano Gatton Kotiloma saa hyvät pisteet kotiin vietäväkseen oivaltavuutensa ansiosta. Niinkin suuri nimi kuin Romano Scarpa taas ei riitä pelastamaan seuraavaa sarjaa Vihreiden rullien arvoitus. Välillä varsin vauhdikkaasta, mutta intohimottomasta käsikirjoituksesta vastaa Bruno Mandelli. Roope-sedästä ja Kroisoksen kolikoista turinoiva tarina jatkaa samaa linjaa, mutta osoittaa entistä alemman pohjakosketuksen olevan mahdollinen. Carlo Panaro ja Roberta Migheli saavat kyseenalaisen kunnian olla nimet tämän Taskarin pahimman flopin takana.
Viimeinen sarja pelastaa vielä sen verran kuin pelastettavissa on. Giorgio Pezzinin ja jo aiemmin tässä Taskarissa kynänjälkeään esitellyt Massimo De Vita saavat ruusuja sarjallaan Sankariteko. Laadukas tarina auttaa unhoittamaan kirjan aiemmilla sivuilla vilisseet epäonnistumiset. Kokonaisuutta siitäkään ei ole kuitenkaan pelastamaan. Riemukuplan, Kotiloman ja Sankariteon väsänneiden käsikirjoittaja-piirtäjä-parien yhteispanos ei ole riittävä, kun suurin osa opuksen sivuista pitää sisällään materiaalia, josta ei jää jälkipolville kerrottavaa.
85-vuotisjuhlaansa viettävä Mikki on muistettu lehdessä, mutta vaatimattomalla tavalla. Juhlan huomioivan Päivän pamauksen jälkeen estradille tuotava Virheitä ja viestejä on suoraan sanottuna niin onnetonta jälkeä, että on pyhäinhäväistys julkaista se tällaisessa tilanteessa. Umperto Volpini ja Taskarissa säväyttämään ehtinyt Luciano Gatto saavat ruusujen sijaan vastaanottaa melkoisen risukimpun. Vielä suuremman risukimpun ja rätit päälle ansaitsee tarinavalinnan suorittanut toimitus. Virheitä ja viestejä -nimen olisi voinut lyhentää tässä tapauksessa Virheeksi.
Varsin huonoon rakoon eli Virheiden ja viestien perään on sijoitettu Kultakurkut kilpasilla, tekijöinään käsikirjoittajat Fausto Vitaliano ja D. Pudu sekä piirtäjä Francesco D’Ippolito. Roopen ja Kroisoksen napit jälleen kerran vastakkain asetteleva sarja on lähtökohdiltaan niin lupaava, että Virheiden ja viestien jälkeensä jättämä ärsytys on muisto vain, mutta tarinan edetessä sen todelliset karvat paljastuvat. Tekijät lähtevät pyörittelemään täysin Ankka-sarjoihin kuulumatonta epäkiinnostavaa hulabaloota, eikä peukalolla ole sen seurauksena muuta mahdollisuutta kuin kääntyä alaspäin.
Lehden viimeiseksi pitkäksi sarjaksi jää toimituksen ennakkoon rummuttama Riccardo Secchin ja Giuseppe Dalla Santan Konnaa kestää, jossa Kroisos Pennosen ja Karhukoplan mainostetaan yhdistävän voimansa. Toimitus nimittää tapahtumaa pahimmaksi mahdolliseksi. Ilmeisesti siltä on jäänyt huomaamatta, että kyseinen ilmiö ei ole lainkaan uusi, vaan tuttu esimerkiksi jo 1970-luvun klassisista Taikaviitta-jännäreistä. Myöntää toki täytyy, että Secchi ja Dalla Santa onnistuvat pyörittämään rulettiaan hyvässä vauhdissa läpi koko tarinan ja vieläpä pysäyttämäänkin sen ainakin lähelle onnennumeroa. Näin ollen koko Ropsua ei voi syyttää pataluhaksi. Hyvä viimeinen sarja jättää aina valon palamaan tunnelin päähän. Toki lehdestä löytyi sen verran suuria rimanalituksia, ettei tekijöitä ja toimitusta voi niiden jäljiltä jäädä vain taputtelemaan. Tällaisia suorituksia ei kerta kaikkiaan saa nähdä.
