Jos sinua kiinnostaa kertoa omasta Disney-harrastuksestasi, liittyi se sitten Aku Ankkaan, animaatioihin, teatteriin, musiikkiin tai ihan mihin tahansa, ole ihmeessä yhteydessä! Mukavahan näitä tarinoita on lueskella, eikös vain! Siis kaikki kynät sauhuamaan ja omista kokemuksista kertomaan!
Mutta päästetäänpä Hannu ääneen..:
KERÄILYN MAAILMA
Kuinka minusta tuli Disney fani
Olin hieman yllättynyt tämän palstan pitäjän pyytäessä minulta blogikirjoitusta aiheena keräilyn maailma. Hetken mietittyäni ja tulevan kesäloman luppoaikoineen kangastellessa mielessäni päätin suostua. Toki tykkään ja jopa harrastankin pientä eriasteista julkista kirjoittelua, mutta oliko minulla kuitenkaan mitään tähdellistä kerrottavaa lukijoille? Sitten kuitenkin kokosin itseni ja aloin naputella omaan verkkaiseen tahtiini ajatuksiani muinaisesta Disney harrastukseni alkuajoista.
Ensimmäinen selkeä muistissani säilynyt kokemus Disneystä yleensä ja sen lippulaivasta Aku Ankka lehdestä on niinkin kaukaa kuin numerosta 52/1968. Kyseisen aviisin tarinat painuivat erityisen hyvin 4-vuotiaan pikkupojan mieliin, sillä äitini hankki juurikin kyseisen lehden lohduksekseni mennessämme Kuopion Yliopistolliseen keskussairaalaan kitarisaleikkaukseeni. Lohtua lehti toikin, sillä muistan edelleen varsin hyvin itsevarmuuteni leikkausta edeltäneeseen nukutukseen mennessäni. Anestesialääkärin kysellessä leikillään minkälaisia unia halusin nukutuksessa ollessani nähdä, vastasin topakasti että tietysti Akusta ja veljenpojista! (Sinällään tyhmä kysymys noinkin viisaalta mieheltä!). Mieleenihän olivat juuri tuoreeltaan syöpyneet äitini odotushuoneessa lehdestä lukemana Akun epäonninen autontuunaus projekti ja Robin Hiiren, sekä ilkeän Blottinghamin šeriffin jännittävät edesottamukset. Kyseinen lehden numero tuli valitettavasti aikanaan kadotettua, mutta nyt olen kehystänyt yhden samaisen lehden seinälleni "ensimmäisenä Akunani".
Aivan seitsenkymmenluvun alussa minulle tuli jonkin aikaa Aku Ankka, jonka äitini oli
jostain naistenlehtien oheistarjouksesta lyhyeksi aikaa tilannut. Mutta omaa
ensiasuntoa säästävässä tavisperheessä ei ollut käyttää yhtään ylimääräistä
ropoa isäni usein mainitsemaan "mainosmiesten
luomiin turhuuksiin". Niinpä Akujakin oli aina välillä luettava
kavereitten luona hampaita kiristellen ja kateudesta vihreänä. Muistan tehneeni
poikien kanssa pientä vaihtokauppaa ja joskus vähän vilunkiakin, niin kova oli
orastavan keräilijänalun tarve hankkia lehtiä kokoelmiin. Tuohon aikaan vähäinen
kokoelmani mahtui yhteen pahvilaatikkoon, joka oli aina käteni ulottuvilla
sänkyni alla. Jo silloin vannoin, että jos mulla joskus on edes vähäsen omaa
rahaa, niin varmasti hankin kaikki Suomen Akun numerot omakseni.
Vaikkakin nämä unelmien täytteiset lehdet olivat umpiluettuja ja lähes kaikki vuorosanatkin osasi jo ulkoa, niihin ei koskaan kuitenkaan kyllästynyt. Uutta Akua odotettiin keskiviikkoisin kuin kuuta nousevaa ja joskus vanhempia numeroita saattoi löytää divareista. Mitään harvinaisia 1950-luvun lehtiä en kyllä silloin kuitenkaan nähnyt normaaleissa osto- ja myyntiliikkeissä. Lienevätkö ne jo silloin löytäneet tiensä keräilijöille ja erikoistuneisempiin liikkeisiin joita ei kotiseudultani valitettavasti löytynyt.
Tietenkin kun vielä leikki-iässä oltiin, kaikenlaiset pikku ukkelin nakaleet sekä figuurit kiinnostivat kovasti. Purukumeista kerättiin Asterix-ukkoja ja Disneyn vastaavia odoteltiin kuumeisesti tulevan myyntiin. Lelukaupoissa myytävät maalatut ja muropaketeista tulleet maalaamattomat figuurit saivat kuitenkin kelvata leikkeihin.
Lueskelun lomassa imeskeltiin tietysti Koffin Aku Ankka limpparia ja pureskeltiin Jenkin salmiakki Aku purkkaa. Pettymykseksemme purukumeissa ei tullutkaan figuureja vaan ainoastaan lyhyitä kääresarjakuvia ja tarroja. KOP:n oivallisiin Roope Ankka pankkeihin säästettiin kilvan kolikkoja ja sängynpäätyä valaisivat tuttujen Disney hahmojen ympärille rakennetut muoviset lampunvarjostimet. Disney ajoi näin ovelasti ja totaalisesti Aku Ankkaa monilla muillakin oheistuotteillaan kaikkien lasten ja aikuistenkin tietoisuuteen.
Täyttäessäni syksyllä 1973 yhdeksän vuotta, sain sedältäni lahjaksi ensimmäisen Aku taskukirjani. Se oli tuolloin vasta numero 16 ja nimeltään Voimakolmikko. Olin toki tietoinen Akun taskukirjojen olemassaolosta jo aiemminkin, mutta taloudellisista syistä johtuen en omistanut aiemmin yhtään kyseisen sarjan julkaisua.
Tuohon aikaan lähes kaikki sarjakuvat ja varsinkin Disneyn sellaiset menivät meidän pikkupoikien päähän kuin häkä. Eihän meillä tietenkään ollut alkeellisintakaan tietoa sarjojen piirtäjistä tai tarinakertojista, eikä varsinkaan siitä, että esimerkiksi valtaosa taskareiden silloisista sarjoista väännettiin Italiassa. Amerikkalaisena Akua aina pidettiin ja Floridaan Ankkalinna (Disneyland) ainakin meilläpäin sijoitettiin. Tokihan Barksin piirtämät sarjat erottuivat tyyliltään muista ja olivat jo silloisen kymmenvuotiaan vesselin silmissä jotain elämää suurempaa.
Ensimmäinen taskari, tuli puhki luettua jo loppusyksyn aikana ja jouluna meitsiä odottikin sitten kaamea pettymys, sillä en saanutkaan joululahjaksi toivomaani uutta Aku kirjaa, vaan jonkun onnettoman jääkiekkopelin. Viikkokausien kiukuttelun jälkeen valistuneet vanhempani tilasivat kuitenkin kestotilauksena Aku Ankka -lehden sillä lupauksella, että en havittelisi enää taskareita, enkä muitakaan Disney julkaisuja. Lisäksi sopimukseen kuului, että lukisin aina uuden Aku Ankan myös nelivuotiaalle pikkuveljelleni. Kiinni veti ja kättä päälle isäukon kanssa! Jupisin kuitenkin, taskussa toista kättä nyrkkiin puristellessani, että kyllä mä ne taskaritkin vielä tavalla tahi toisella kuitenkin hankin. Odottakaas vaan Disney-vihaajat...
Keväällä 1974 alettiin tutkia siitepölyallergiaani ja jouduin tämän vuoksi ensimmäistä kertaa pois kotoa, viikoksi Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Sairaalassaolon ankeuden ja tuskan verukkeella sain äitini heltymään peräti kahden uuden Aku-taskarin hankintaan. Sain nimittäin sairaalaan mennessäni taskarin numero 18 Aku urhokas ja sieltä pois päästyäni numeron 19 Roope Sedän miljoonat. Voi sitä onnen ja ilon aikaa. Ja kaikki nämä tietysti mahdollisimman kalliilla (a' 4,50 mk) kioskista hankittuna!
Nuukemman isäni (pidin häntä vähintään Roopen veroisena pihtarina) huomattua, että olin auttamattomasti luisunut keräämään myös Akun taskukirjoja, hän vei minut ensikertaa paikalliseen divariin. Silmäillessäni sarjakuvalehtiä pursuavia hyllyjä ja laareja tunsin olevani, kuin jossain unenomaisessa runsauden maailmassa. Vanhoja (porno) lehtiä vaihtamalla isäni sitten hankki minulle useita puuttuvia taskarinumeroita. Olihan niiden ilmestyminen alkanut vain nelisen vuotta aiemmin, joten aiempaakin materiaalia oli vielä kohtalaisen hyvin saatavilla. Tällä eka reissulla kokoelmani karttui muutamia aiemmin ilmestyneitä opuksia, muun muassa jouluisen pettymyksen tuoneella Roopen joulutervehdyksellä.
Elimme kaveriporukkani kanssa tuolloin niin ankkojen lumoissa, että Ankkalinnan väki oli luonnollinen osa elämäämme, aivan kuin ketkä tahansa muutkin kanssaeläjämme. Juteltiin sarjakuvatarinoista ja otettiin niistä kuviteltuja hahmoja leikkeihimme mukaan. Naureskeltiin nimimuunnoksille, jahka ne alkoivat yleissivistyksen kasvaessa avautua. Esimerkkinä mainittakoon Ankkalinnan sinfoniaorkesterin johtaja "Ukko Komu", jonka äitini suomensi minulle aivan oikein kapellimestari Okko Kamuksi.
Omaan sanastooni ovat syöpyneet tältä ajalta muuan maukas firman nimi: "Kepuli & kumppani". Kuolemattomana lauseena on jäänyt veljeni ja minun yhteiseen sanavarastoon ikiajoiksi myös: "Kaho ihmettä! Ankka ui", sekä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonia muistuttavan ravintolan johtajan ärähdys Akun maksamattomasta ateriasta. Aku: "Kas kun... tuota ...en pysty maksamaan laskua...", Johtaja: "Mitäääh?", Aku: "Minä korvaan sen työlläni! Raadan keittiössä vaikka koko yön".
Kaiken kaikkiaan niin tämä, kuin monet muutkin aikakauden Disney julkaisut loivat hyvin pitkälle pohjaa kasvavan pojanpässin tulevalle maailmankuvalle. Kun tarkemmin muistelee, tulee käyttäneeksi edelleen monia sananparsia ja sukkeluuksia sekä aivan todellista faktaakin juuri näistä ensimmäisistä mieleen jääneistä julkaisuista. Osalle kanssaihmisistä ne aukeavat, osa kuvittelee meikäläistä varmaan omituiseksi höpöttäjäksi. Tietyistä sanonnoista on tullut jo taattua perheemme sisäpiirin kamaa, jota puhutaan ja ymmärretään kolmessa polvessa!
Muistelen näin jälkeenpäin sitä tuskan täyttämää iloa, kun joko itse näin tai sain kuulla kavereilta uuden taskukirjan ilmestyneen. Silloinhan niitä tuli huomattavasti nykyistä harvemmin ja nuoremmille lukijoille tiedoksi: joka toinen aukeama oli vielä mustavalkoinen! Tällöin käännettiin kaikki taskut, niin omat kuin salaa isänkin. Kerättiin pulloja ja myytiin jopa koottavia lennokkeja ja akvaariokaloja kavereille. Kirja piti saada hinnalla millä hyvänsä. Joskus turvauduin myös ovelaan leasing keinotteluun. Kaverit saivat MINUN hankkimaani ja omistamaani kirjaan ensilukuoikeuden, mikäli osallistuisivat tietyllä summalla sen hankintakuluihin. Nerokasta, eikö totta! Tuohon aikaan taskukirjathan olivat selvästi lehtiä kalliimpia, maksoihan Aku Ankka lehti vain 80 penniä.
Ilmestyihän Aku Ankka lehden ja taskukirjojen lisäksi 1970-luvulla toki muitakin Disney julkaisuja. Niitä tuli hankittua satunnaisesti, mutta kun isäni sanoin, "köyhän tulee olla nöyrä", useimmat näistä saivat jäädä kaukaisiksi utuisiksi haaveiksi. Kirjastossa tuli luettua Jättikirjoja ja joitain Akun parhaat albumeita saatua lahjaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Poikkeuksen muodostaa Sudenpentujen käsikirja, joka tietysti piti ehdottomasti saada. Lukivathan Akun veljenpojatkin sitä aina kiperiin tilanteisiin joutuessaan, miksen siis minäkin. Itse en toki vielä tiennyt mitä opetuksia kirja sisältää, mutta lopulta säästettyäni ja saatuani luvan sen hankkimiseen läksin arkana kyselemään opusta tunnetulta torinkulman lehtikioskilta. Sen varmaankin pitkälti yli 80-vuotias huonokuuloinen lehtimummo ei ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, vaan hoki vaan jotain käsittämätöntä "ollaan tiällä susia paossa...tms.". Nolotti, mutta onneksi kirja löytyi kuitenkin naapurista, hyvin varustetusta Savolan kirjakaupasta ja niin oli taas yksi pikku unelma jälleen toteutunut.
1970-luvun puolivälin maissa Suomen markkinoille tuli uusi, TV:ssäkin mainostettu ihmelaite MovieViewer eli suomeksi Leffakone, joka mahdollisti elävän kuvan katselun ilman projektoreja ja valkokankaita. Pakettiin kuului kädessä pidettävä katselulaite, sekä siihen sopivia elokuvakasetteja. Noin minuutin pituinen piirretty elokuva liikkui laitteen sivulla olevaa kampea pyörittämällä. Jostain ihmeen syystä sain tällaisen vempaimen kymmenvuotislahjakseni. Elokuvankin muistan vielä hyvin tarkkaan, se oli nimeltään: "Yksinäiset aaveet". Sitä tuli veivattua kerta jos toinenkin läpeensä, mutta muihin filmeihin ei ollut varaa. Kyseisen vempaimen hinta muuten oli aikoinaan 35 mk. Saman hinnan sain maksaa euroissa jokunen vuosi sitten kun hain vastaavan laitteen ja elokuvan nostalgianälkääni sammuttamaan. Niin ne ajat muuttuvat.
Vuonna 1978 tuli sitten jotain todella mullistavaa, mitä me pojat emme osanneet odottaakaan. Alkoi ilmestyä Roope Sedän taskulehti. Se tuntui niin kiinnostavalta ja puoleensavetävältä, että muutamien irtonumeroiden jälkeen sain kuin sainkin taivuteltua vanhempani tilaamaan lehden veljelleni. Toki minulla oli aina etulukuoikeus ja lisäsin tietysti kyseiset lehdet kokoelmiini vähin äänin. Veljeni kun ei ole onnekseni koskaan ollut mitään keräilijäsorttia, vaikka sarjakuvista muuten tykkäsikin.
Hannu Heiskanen alias Hannibal/Hanivei
Ankisti lintukaupunki Kotkasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti