Sivut

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 403

Arvostelijamme Ville T. pisti kynän sauhuamaan ja loihti kuin taikaiskusta mainion arvostelun tuoreimmasta Taskarista:

Aku Ankan taskukirja 403 – Kesän lapsi

Heinäkuussa taskari on lomalla ja pokkarin johtosarjassa Aku ja Iines ovat reissun päällä, Costa Piñassa, josta ainaisen rannalla loikoilun sijaan Aku innostuu etsimään kadonnutta nahua-intiaaniheimon vaurauden symbolia, kultaista ananasta. Gorm Transgaardin kirjoittama johtosarja koittaa viritellä taskaria selkeään kesälomatunnelmaan eksoottisella seikkailupaikalla siinä jopa onnistuen. Erityisen mukava on huomata kuinka Aku esitetään sarjassa innokkaana aarteen etsijänä vanhojen 1940-luvun Carl Barks-klassikoiden tyyliin ja liekö juuri nämä tarinat olleet vaikuttajina johtosarjan synnylle, komeileepa sarjan aloitusruudussa karikatyyri juurikin Barksista. Vaikka Roope-setä änkeääkin myöhemmässä vaiheessa mukaan tarinaan, on aarteenetsinnän loppuratkaisu kuitenkin piristävän poikkeava. Kesäisistä piirroksista vastaa mestari Giorgio Cavazzano.

Jonkinasteisissa lomatunnelmissa ollaan myös tarinassa Päivä Pohattana jossa Aku jää hetkeksi vahtimaan Roope-setänsä loma-ajaksi vuokraamaa toimistotilaa Moni-Manin saaristoon kun puhelinyhteydet katkeavat. Rakennusta siivotessaan Aku saa kolauksen päähänsä ja menettää muistinsa. Juuri silloin Roopea tapaaman tullut miljardööri Lasse Lepola saapuu ja erehtyy luulemaan muistinsa menettänyttä Akua Roopeksi. Tarina huokuu hyvää mieltä ja leppoisaa rantatunnelmaa vaikka siinä bisnestä kovasti tehdäänkin. Valitettavasti vain samankailtaisia tarinoita on nähny niin paljon ennenkin, että tätä lukiessä mieleen jäävät lähinnä Lorenzo Pastrovicchion elävät piirrokset.

Rodolfo Cimino ja Marco Mazzarello lähettävät Roopen selvittämään täydessä lastissa löytyneen rahtilaivansa kadonneen miehistön kohtaloa, mutta matkalla selviää, että pelottavia voimia omaavalla Jaguaarikuningattarella saattaa olla joitain tekemistä asian kanssa. Ciminon tyyliin tarina on täynnä liioiteltuja kohtauksia ja uppo-outo sivilisaatiokin löytyy. Tilanne ratkaistaan täysin ”jalat alta” tyyliin mikä on kaikessa hölmöydessään jopa piristävää.

Kirjan päättää Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Roope-seikkailu jossa Taavi opastaa Roopea kuljettamaan rahtia sukellusveneillä jotka käyttävät kulkemiseensa hyödyksi merivirtoja. Totta kai Karhukopla saa vihiä asiasta ja aikoo ryöstää saaliin. Idea merivirtojen käytöstä vesiteinä on mielikuvituksellinen, mutta muuten koko tarina valitettavasti lässähtää tavanomaiseen hyvä/vastaan paha tappeluun jossa tosin tällä kertaa ei ole oikeastaan mainittavaa voittajaa.
Tarina on tylsän tavanomainen Pezzinin muuhun niin tasokkaaseen tuotantoon nähden.

Taskari sisältää myös Musta Pekka hupailun jossa vahvimpana mieleen jäävät kenties tarinan nimiväännökset kuten TV-juontaja Manne Petäjä ja automaailman guruksi tituleerattu Miki Räikkänen.

Leppoisaa lokoilua
Mikki-universumissa liikutaan myös Komisario Miquet-tarina-sarjan uuden osan voimin. Koko tarinasarja kärsii väsähtäneisyydestä ja Mikin jatkuvat sivupersoonat häiritsevät lukunautintoa. Kummankin tarinan piiroksista vastaa Andrea Ferraris.

Heinäkuinen taskukirja on paria pikku poikkeusta lukuun ottamatta harvinaisen tylsää luettavaa. Mikään tarina ei oikein jää mieleen ja suurimman osan loppuratkaisut luovat ajatuksen, että tässäkö tämä nyt oli?
Myöskään perinteistä sivun mittaista väliepisodia joka yhdistää jonkin tarinan heinä- ja elokuun taskareista ei tässä pokkarissa nähtykään vaikka sellainen muissa taskarimaissa julkaistiin.

Kirjan tarinat:
1.   Kultainen ananas - Gorm Transgaard/Giorgio Cavazzano
2.   Komisario Miquet ja Kultaisen lukin kadonneet - Augusto Macchetto/Andrea Ferraris
3.   Jaguaarikuningatar - Rodolfo Cimino/Marco Mazzarello
4.   Aku etsii kotia - Jacopo Cirillo/Silvio Camboni
5.   Paluu entisaikaan - Riccardo Secchi/Lucio Leoni
6.   Päivä pohattana - Carlo Panaro/Lorenzo Pastrovicchio
7.   Suorassa lähetyksessä - Andrea Ferraris
8.   Seriffin säiliö - Carlo Panaro/Marco Meloni
9.   Rahtisukellusveneet -  Giorgio Pezzin/Massimo De Vita



lauantai 27. heinäkuuta 2013

Arvostelu: Roope-setä 407

Kesän porskuttaa eteenpäin, mutta tinkimätön arvostelijamme Henendo ei lomia pitele vaan tarmokkaasti arvostelee tuoreimman Roope-sedän:

Heinäkuun Roope-setä liihottelee oman näkemyksensä mukaan arjen yllä. Fabio Celonin kyhäämä kansi on sitä ajatellen valittu osuvasti, sillä omaperäinen idea on kaukana tavanomaisesta ja arjesta. Harmillisen usein Taikaviitta-kannet ovat jääneet pelkiksi ilmeiksi ja poseerauksiksi ilman sen kummempaa ideaa tai vitsiä, joten tämä kansi on siltäkin kantilta mainio avaus.

Taikaviitta toimii lehden avaajana myös sarjojen osalta. Gabriele Mazzolenin ja Ettore Gulan Uhka ulkoavaruudesta passittaa tositoimiin myös muutaman harvinaisemman, mutta lystikkään vieraan, nimittäin Parta-Jussin ja tämän ehdottomasti mainitsemisen arvoisen koiran Hannibalin. Kyseisten hahmojen esiintyminen asettaa aina odotukset korkealle: erityisesti italialaisperäisissä sarjoissa he ovat yleensä olleet tae armottomasta vitsitykityksestä. Sitä on tälläkin kertaa tarjolla runsaasti, mutta kuitenkin odotettua vähemmän. Sarjan toiminnallisempaa puolta on päätetty painottaa enemmän. Gulan piirrokset taas eivät pysy mukana siinä vauhdissa, jota tarinan tempo edellyttäisi. Ne hyytyvät vakavahkoiksi ja tylsiksi, vaikka juonen puolesta niiden tulisi olla letkeämpiä ja keveämpiä. Valitettavasti sarjasta jää keskinkertainen maku suuhun.

X-Mickey-sarjat ovat löytäneet hyvän kodin Roope-sedän sivuilta. Tällä kertaa luvassa on Unhorottien hyökkäys, joka on Gianfranco Cordaran ja Andrea Ferrarisin käsialaa. Jälkimmäinen on kiitettävällä tavalla löytänyt kuvitukseensa sen hengen, jota X-Mickey-seikkailut vaativat, mutta aiemmin nähdylle Roberto Vianin kynänjäljelle hän ei mahda mitään. Tarinan juoni on jälleen kerran kylvetty loistavista siemenistä, mutta runko on päässyt hieman lahoamaan vähäisen kastelun seurauksena. Pituutta sarjalta löytyy, mutta varsinaisiin tapahtumiin päästään vasta aivan lopussa, joten ne on käsitelty silmänräpäyksessä. Kun kerä on saatu huolellisesti tiiviiseen kasaan, se purkautuu – suorastaan räjähtää silmille – turhan nopeasti ja heppoisesti. Se ei tietenkään ole kehuttava asia, joten johtosarjan tavoin tästäkin tapauksesta jäävät hyvät maut puolitiehen.

Lehden päättävä pitkä sarja Viesti vuorissa on Luca Boschin ja Romano Scarpan käsikirjoittama ja Scarpan kuvittama. Sen erikoisuus on nelirivisyys, mikä tosin on yhä vähemmän ja vähemmän erikoista, kun nelirivisiä sarjoja on totuttu näkemään Ropsun sivuilla tasaiseen tahtiin. Ja se on hyvä juttu!  Koko lehden kantavana teemana on tuntunut olevan korkeiden odotusten asettaminen ja se jatkuu edelleen. Syynä tähän on ankallinen reaktio, joka seuraa maestro Scarpan ja Roopen, Riitan ja Kuunon supertrion yhdistämisestä samaan työryhmään. Tarinan roisto taas muistuttaa paljolti hahmoa, joka on esiintynyt useampaan otteeseen Scarpan ja muidenkin tekijöiden sarjoissa ja tunnettu esimerkiksi nimillä Kasperi Ketkunterä ja Tilli Tiirikka.

Katsaus Inducksiin paljastaa tarinasta myös toisen erikoisuuden: Scarpa laati sarjan yksinään jo vuonna 1984, mutta se hukkui. Luca Boschi löysi sen 23 vuotta myöhemmin, mutta suurin osa alkuperäisestä dialogista oli kadonnut ja hänen täytyi kirjoittaa se uudestaan. Tulosta ei voi moittia, mutta jo itse Scarpa on selvästi tarkoittanut sarjan kilpailemaan kevyempiin painoluokkiin, joten raskaan sarjan odotukset joutavat romukoppaan. Virkistäväksi välipalaksi tällä kuitenkin on aidot saumat.

Lehden loput sivut täyttävät vakiovieraat: Donald Soffrittin Pikku-Aku-strippi, Päivän pamaus, dekkaripähkinä, In English -yksisivuinen (with Hard Haid Moe), palkintotehtäväristikko sekä takasivun vitsi, jonka takana ovat Rudy Salvagnini ja Michela Frare. Tämän jutun mukana heidän sietääkin esitellä itsensä, se on nimittäin onnistunut. Muidenkaan lehdessä olleiden sarjojen tekijöiden ei ole syytä häpeillä. Kokonaisuudesta on raikkaaksi kesälukemistoksi, vaikka sivulauseessa onkin pakko todeta, että odotuksia se ei täyttänyt. Kesäterässä meneminenkään ei ole aina paha asia.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Vuoden 2013 Disney Legendat nimetty

Jälleen on nimetty uusia Disney Legendoja. Tämän palkinnon jakaa vuosittain The Walt Disney Company henkilöille, jotka ovat toiminnallaan edesauttaneet yrityksen toimintaa. Palkinto on jettu jo vuodesta 1987 ja omansa ovat ottaneet mm. Floyd Gottfredson, Carl Barks, Al Taliaferro, Annette Funicello, Hayley Mills, Ub Iwerks sekä Bill Justice. Tänä vuonna palkinnon saivat seuraavat vaikuutajat:

Tony Baxter - Big Thunder Mountain Railroad, Journey Into Imagination, Splash Mountain ja monet muut tutut huvipuistolaitteet ovat Baxterin kehittelemiä.

Collin Campbell (jaettiin postuumisti) -  Osallistunut lähes kaikenlaiseen toimintaan Disneyllä animaatoista huvipuistoihin. Osallistunut mm. Enchanted Tiki Roomin ja Pirates of the Caribbeanin kehittelyyn sekä Magic Kingdom Parkin ja Epcot Center konseptikuvittamiseen.

Dick Clark (jaettiin postuumisti) - ABC-kanavan todellinen televisiopersoona. Juonsi American Bandstand- ohjelmaa noin 30 vuoden ajan sekä ABC:n vuotuisen Dick Clark’s New Year’s Rockin’ Eve- ohjelman vuodesta 1973 vuoteen 2011 asti.

Billy Crystal - Ääninäyttelijä, joka muistetaan parhaiten roolista Masina elokuvassa Monsterit Oy sekä uunituoreessa Monsters University- elokuvassa. Voittanut urallaan kuusi Emmyä ja yhden kerran juhlinut myös Tony Awardissa. Näytellyt mm. Jodie Dallasia ABC:n Soap- sarjassa vuosina 1977-81.

John Goodman - Toiminut Tare Karvasen äänenä Monsterit Oy:ssä sekä Monsters University-rainassa. Esiintynyt mm. Disney-elokuvassa Himoshoppaajan salaiset unelmat sekä Kiviset ja Soraset- filmissä.

Steve Jobs (jaettiin postuumisti) - Steve Jobs tuskin esittelyjä kaipaa. Applen isä, joka myös investoi alkujaan Pixariin. Myöhemmin hän päätyi yhtiön johtoon asti ja Disneyn ostaessa Pixarin hänestä tuli Walt Disney Companyn suurin osakkeenomistaja sekä hallituksen puheenjohtaja.

Glen Keane - Disneyn yksi tunnetuimmista - ja ehdottomasti myös taitavimmista - animaattoreista. Hänen kynästään on lähtöisin muun muassa Kaunottaren ja hirviön Hirviö, Pienestä merenneidosta tuttu Ariel, Aladdin, Pocahontas ja Tarzan.

Ed Wynn (jaettiin postuumisti) - Koomikko, joka esiintyi monissa Disney-leffoissakin (mm. Maija Poppanen, Babes in Toyland, That Darn Car, The Absent-Minded Professor ja Son of Flubber). Liisa Ihmemaassa- animaatiossa hän toimi Hullun Hatuntekijän äänenä.

Tom Hanks kuin ilmetty Walt - katso traileri!

Kuten mainittua, Maija Poppasen synnystä on elokuva tekeillä. Time- lehti on julkaissut nyt oivallisen otoksen elokuvasta, jossa Walt Disney (Tom Hanks) ja P. L. Travers (Emma Thompson (alkujaan rooliin tuumailtiin Meryl Streepiä, muta tämä ei selvästikään toteutunut)) kävelevät pitkin Disneylandin katuja.

Ja traileri! Sekin on nyt julkaistu. Sen voit katsoa alta! 

Hyvin mielekiintoinen elokuva siis tulossa, tällaisia onkin jo ehditty kaipaamaan! Tuskin maltan odottaa elokuvan ensi-iltaan, vaikka tunnetusti maltti on Walttia.

Keräilyn maailma, osa 2: Hannu Heiskanen

"Keräilyn maailma"- sarjamme saa jatkoa! Kolme vuotta siinä ehtikin vierähtää, mutta hyväähän tunnetusti kannattaa odottaa! Tällä kertaa kokoelmastaan kertoo Hannu Heiskanen, joka tunnetaan myös nimellä Hanivei ja Hannibal internetin ihmeellisessä maailmassa.

Jos sinua kiinnostaa kertoa omasta Disney-harrastuksestasi, liittyi se sitten Aku Ankkaan, animaatioihin, teatteriin, musiikkiin tai ihan mihin tahansa, ole ihmeessä yhteydessä! Mukavahan näitä tarinoita on lueskella, eikös vain! Siis kaikki kynät sauhuamaan ja omista kokemuksista kertomaan!

Mutta päästetäänpä Hannu ääneen..:

KERÄILYN MAAILMA

Kuinka minusta tuli Disney fani

Olin hieman yllättynyt tämän palstan pitäjän pyytäessä minulta blogikirjoitusta aiheena keräilyn maailma. Hetken mietittyäni ja tulevan kesäloman luppoaikoineen kangastellessa mielessäni päätin suostua. Toki tykkään ja jopa harrastankin pientä eriasteista julkista kirjoittelua, mutta oliko minulla kuitenkaan mitään tähdellistä kerrottavaa lukijoille? Sitten kuitenkin kokosin itseni ja aloin naputella omaan verkkaiseen tahtiini ajatuksiani muinaisesta Disney harrastukseni alkuajoista.

Ensimmäinen selkeä muistissani säilynyt kokemus Disneystä yleensä ja sen lippulaivasta Aku Ankka lehdestä on niinkin kaukaa kuin numerosta 52/1968. Kyseisen aviisin tarinat painuivat erityisen hyvin 4-vuotiaan pikkupojan mieliin, sillä äitini hankki juurikin kyseisen lehden lohduksekseni mennessämme Kuopion Yliopistolliseen keskussairaalaan kitarisaleikkaukseeni. Lohtua lehti toikin, sillä muistan edelleen varsin hyvin itsevarmuuteni leikkausta edeltäneeseen nukutukseen mennessäni. Anestesialääkärin kysellessä leikillään minkälaisia unia halusin nukutuksessa ollessani nähdä, vastasin topakasti että tietysti Akusta ja veljenpojista! (Sinällään tyhmä kysymys noinkin viisaalta mieheltä!). Mieleenihän olivat juuri tuoreeltaan syöpyneet äitini odotushuoneessa lehdestä lukemana Akun epäonninen autontuunaus projekti ja Robin Hiiren, sekä ilkeän Blottinghamin šeriffin jännittävät edesottamukset. Kyseinen lehden numero tuli valitettavasti aikanaan kadotettua, mutta nyt olen kehystänyt yhden samaisen lehden seinälleni "ensimmäisenä Akunani". 

Aivan seitsenkymmenluvun alussa minulle tuli jonkin aikaa Aku Ankka, jonka äitini oli jostain naistenlehtien oheistarjouksesta lyhyeksi aikaa tilannut. Mutta omaa ensiasuntoa säästävässä tavisperheessä ei ollut käyttää yhtään ylimääräistä ropoa isäni usein mainitsemaan "mainosmiesten luomiin turhuuksiin". Niinpä Akujakin oli aina välillä luettava kavereitten luona hampaita kiristellen ja kateudesta vihreänä. Muistan tehneeni poikien kanssa pientä vaihtokauppaa ja joskus vähän vilunkiakin, niin kova oli orastavan keräilijänalun tarve hankkia lehtiä kokoelmiin. Tuohon aikaan vähäinen kokoelmani mahtui yhteen pahvilaatikkoon, joka oli aina käteni ulottuvilla sänkyni alla. Jo silloin vannoin, että jos mulla joskus on edes vähäsen omaa rahaa, niin varmasti hankin kaikki Suomen Akun numerot omakseni.

Vaikkakin nämä unelmien täytteiset lehdet olivat umpiluettuja ja lähes kaikki vuorosanatkin osasi jo ulkoa, niihin ei koskaan kuitenkaan kyllästynyt. Uutta Akua odotettiin keskiviikkoisin kuin kuuta nousevaa ja joskus vanhempia numeroita saattoi löytää divareista. Mitään harvinaisia 1950-luvun lehtiä en kyllä silloin kuitenkaan nähnyt normaaleissa osto- ja myyntiliikkeissä. Lienevätkö ne jo silloin löytäneet tiensä keräilijöille ja erikoistuneisempiin liikkeisiin joita ei kotiseudultani valitettavasti löytynyt.


Tietenkin kun vielä leikki-iässä oltiin, kaikenlaiset pikku ukkelin nakaleet sekä figuurit kiinnostivat kovasti. Purukumeista kerättiin Asterix-ukkoja ja Disneyn vastaavia odoteltiin kuumeisesti tulevan myyntiin. Lelukaupoissa myytävät maalatut ja muropaketeista tulleet maalaamattomat figuurit saivat kuitenkin kelvata leikkeihin.

Lueskelun lomassa imeskeltiin tietysti Koffin Aku Ankka limpparia ja pureskeltiin Jenkin salmiakki Aku purkkaa. Pettymykseksemme purukumeissa ei tullutkaan figuureja vaan ainoastaan lyhyitä kääresarjakuvia ja tarroja. KOP:n oivallisiin Roope Ankka pankkeihin säästettiin kilvan kolikkoja ja sängynpäätyä valaisivat tuttujen Disney hahmojen ympärille rakennetut muoviset lampunvarjostimet. Disney ajoi näin ovelasti ja totaalisesti Aku Ankkaa monilla muillakin oheistuotteillaan kaikkien lasten ja aikuistenkin tietoisuuteen.

Täyttäessäni syksyllä 1973 yhdeksän vuotta, sain sedältäni lahjaksi ensimmäisen Aku taskukirjani. Se oli tuolloin vasta numero 16 ja nimeltään Voimakolmikko. Olin toki tietoinen Akun taskukirjojen olemassaolosta jo aiemminkin, mutta taloudellisista syistä johtuen en omistanut aiemmin yhtään kyseisen sarjan julkaisua.

Tuohon aikaan lähes kaikki sarjakuvat ja varsinkin Disneyn sellaiset menivät meidän pikkupoikien päähän kuin häkä. Eihän meillä tietenkään ollut alkeellisintakaan tietoa sarjojen piirtäjistä tai tarinakertojista, eikä varsinkaan siitä, että esimerkiksi valtaosa taskareiden silloisista sarjoista väännettiin Italiassa. Amerikkalaisena Akua aina pidettiin ja Floridaan Ankkalinna (Disneyland) ainakin meilläpäin sijoitettiin. Tokihan Barksin piirtämät sarjat erottuivat tyyliltään muista ja olivat jo silloisen kymmenvuotiaan vesselin silmissä jotain elämää suurempaa.

Ensimmäinen taskari, tuli puhki luettua jo loppusyksyn aikana ja jouluna meitsiä odottikin sitten kaamea pettymys, sillä en saanutkaan joululahjaksi toivomaani uutta Aku kirjaa, vaan jonkun onnettoman jääkiekkopelin. Viikkokausien kiukuttelun jälkeen valistuneet vanhempani tilasivat kuitenkin kestotilauksena Aku Ankka -lehden sillä lupauksella, että en havittelisi enää taskareita, enkä muitakaan Disney julkaisuja. Lisäksi sopimukseen kuului, että lukisin aina uuden Aku Ankan myös nelivuotiaalle pikkuveljelleni. Kiinni veti ja kättä päälle isäukon kanssa! Jupisin kuitenkin, taskussa toista kättä nyrkkiin puristellessani, että kyllä mä ne taskaritkin vielä tavalla tahi toisella kuitenkin hankin. Odottakaas vaan Disney-vihaajat...


Keväällä 1974 alettiin tutkia siitepölyallergiaani ja jouduin tämän vuoksi ensimmäistä kertaa pois kotoa, viikoksi Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Sairaalassaolon ankeuden ja tuskan verukkeella sain äitini heltymään peräti kahden uuden Aku-taskarin hankintaan. Sain nimittäin sairaalaan mennessäni taskarin numero 18 Aku urhokas ja sieltä pois päästyäni numeron 19 Roope Sedän miljoonat. Voi sitä onnen ja ilon aikaa. Ja kaikki nämä tietysti mahdollisimman kalliilla (a' 4,50 mk) kioskista hankittuna!

Nuukemman isäni (pidin häntä vähintään Roopen veroisena pihtarina) huomattua, että olin auttamattomasti luisunut keräämään myös Akun taskukirjoja, hän vei minut ensikertaa paikalliseen divariin. Silmäillessäni sarjakuvalehtiä pursuavia hyllyjä ja laareja tunsin olevani, kuin jossain unenomaisessa runsauden maailmassa. Vanhoja (porno) lehtiä vaihtamalla isäni sitten hankki minulle useita puuttuvia taskarinumeroita. Olihan niiden ilmestyminen alkanut vain nelisen vuotta aiemmin, joten aiempaakin materiaalia oli vielä kohtalaisen hyvin saatavilla. Tällä eka reissulla kokoelmani karttui muutamia aiemmin ilmestyneitä opuksia, muun muassa jouluisen pettymyksen tuoneella Roopen joulutervehdyksellä.

Elimme kaveriporukkani kanssa tuolloin niin ankkojen lumoissa, että Ankkalinnan väki oli luonnollinen osa elämäämme, aivan kuin ketkä tahansa muutkin kanssaeläjämme. Juteltiin sarjakuvatarinoista ja otettiin niistä kuviteltuja hahmoja leikkeihimme mukaan. Naureskeltiin nimimuunnoksille, jahka ne alkoivat yleissivistyksen kasvaessa avautua. Esimerkkinä mainittakoon Ankkalinnan sinfoniaorkesterin johtaja "Ukko Komu", jonka äitini suomensi minulle aivan oikein kapellimestari Okko Kamuksi.


Omaan sanastooni ovat syöpyneet tältä ajalta muuan maukas firman nimi: "Kepuli & kumppani". Kuolemattomana lauseena on jäänyt veljeni ja minun yhteiseen sanavarastoon ikiajoiksi myös: "Kaho ihmettä! Ankka ui", sekä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonia muistuttavan ravintolan johtajan ärähdys Akun maksamattomasta ateriasta. Aku: "Kas kun... tuota ...en pysty maksamaan laskua...", Johtaja: "Mitäääh?", Aku: "Minä korvaan sen työlläni! Raadan keittiössä vaikka koko yön".

Kaiken kaikkiaan niin tämä, kuin monet muutkin aikakauden Disney julkaisut loivat hyvin pitkälle pohjaa kasvavan pojanpässin tulevalle maailmankuvalle. Kun tarkemmin muistelee, tulee käyttäneeksi edelleen monia sananparsia ja sukkeluuksia sekä aivan todellista faktaakin juuri näistä ensimmäisistä mieleen jääneistä julkaisuista. Osalle kanssaihmisistä ne aukeavat, osa kuvittelee meikäläistä varmaan omituiseksi höpöttäjäksi. Tietyistä sanonnoista on tullut jo taattua perheemme sisäpiirin kamaa, jota puhutaan ja ymmärretään kolmessa polvessa!

Muistelen näin jälkeenpäin sitä tuskan täyttämää iloa, kun joko itse näin tai sain kuulla kavereilta uuden taskukirjan ilmestyneen. Silloinhan niitä tuli huomattavasti nykyistä harvemmin ja nuoremmille lukijoille tiedoksi: joka toinen aukeama oli vielä mustavalkoinen! Tällöin käännettiin kaikki taskut, niin omat kuin salaa isänkin. Kerättiin pulloja ja myytiin jopa koottavia lennokkeja ja akvaariokaloja kavereille. Kirja piti saada hinnalla millä hyvänsä. Joskus turvauduin myös ovelaan leasing keinotteluun. Kaverit saivat MINUN hankkimaani ja omistamaani kirjaan ensilukuoikeuden, mikäli osallistuisivat tietyllä summalla sen hankintakuluihin. Nerokasta, eikö totta! Tuohon aikaan taskukirjathan olivat selvästi lehtiä kalliimpia, maksoihan Aku Ankka lehti vain 80 penniä.

Ilmestyihän Aku Ankka lehden ja taskukirjojen lisäksi 1970-luvulla toki muitakin Disney julkaisuja. Niitä tuli hankittua satunnaisesti, mutta kun isäni sanoin, "köyhän tulee olla nöyrä", useimmat näistä saivat jäädä kaukaisiksi utuisiksi haaveiksi. Kirjastossa tuli luettua Jättikirjoja ja joitain Akun parhaat albumeita saatua lahjaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Poikkeuksen muodostaa Sudenpentujen käsikirja, joka tietysti piti ehdottomasti saada. Lukivathan Akun veljenpojatkin sitä aina kiperiin tilanteisiin joutuessaan, miksen siis minäkin. Itse en toki vielä tiennyt mitä opetuksia kirja sisältää, mutta lopulta säästettyäni ja saatuani luvan sen hankkimiseen läksin arkana kyselemään opusta tunnetulta torinkulman lehtikioskilta. Sen varmaankin pitkälti yli 80-vuotias huonokuuloinen lehtimummo ei ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, vaan hoki vaan jotain käsittämätöntä "ollaan tiällä susia paossa...tms.". Nolotti, mutta onneksi kirja löytyi kuitenkin naapurista, hyvin varustetusta Savolan kirjakaupasta ja niin oli taas yksi pikku unelma jälleen toteutunut.


1970-luvun puolivälin maissa Suomen markkinoille tuli uusi, TV:ssäkin mainostettu ihmelaite MovieViewer eli suomeksi Leffakone, joka mahdollisti elävän kuvan katselun ilman projektoreja ja valkokankaita. Pakettiin kuului kädessä pidettävä katselulaite, sekä siihen sopivia elokuvakasetteja. Noin minuutin pituinen piirretty elokuva liikkui laitteen sivulla olevaa kampea pyörittämällä. Jostain ihmeen syystä sain tällaisen vempaimen kymmenvuotislahjakseni. Elokuvankin muistan vielä hyvin tarkkaan, se oli nimeltään: "Yksinäiset aaveet". Sitä tuli veivattua kerta jos toinenkin läpeensä, mutta muihin filmeihin ei ollut varaa. Kyseisen vempaimen hinta muuten oli aikoinaan 35 mk. Saman hinnan sain maksaa euroissa jokunen vuosi sitten kun hain vastaavan laitteen ja elokuvan nostalgianälkääni sammuttamaan. Niin ne ajat muuttuvat.


Vuonna 1978 tuli sitten jotain todella mullistavaa, mitä me pojat emme osanneet odottaakaan. Alkoi ilmestyä Roope Sedän taskulehti. Se tuntui niin kiinnostavalta ja puoleensavetävältä, että muutamien irtonumeroiden jälkeen sain kuin sainkin taivuteltua vanhempani tilaamaan lehden veljelleni. Toki minulla oli aina etulukuoikeus ja lisäsin tietysti kyseiset lehdet kokoelmiini vähin äänin. Veljeni kun ei ole onnekseni koskaan ollut mitään keräilijäsorttia, vaikka sarjakuvista muuten tykkäsikin.

Tämän jälkeen Disney keräilyni on jatkunut eriasteisesti elämäntilanteitten mukaan. Koskaan en ole kuitenkaan hävittänyt kokoelmaani ja viime vuosina olen laajentanutkin sitä runsaasti. Eriasteisella prioriteetilla olen saanut hankituksi lähes kaiken aikanaan haaveilemani, toki noin 30-40 -vuotta jälkijunassa. Lapseni eivät ole jostain syystä innostuneet lainkaan keräilystä, hyvä kun olen edes jotenkin saanut väkisin heitä lukemaan näitä yleissivistäviä julkaisuja. Keräilijän kärpäsen puraisema luonne ei kuitenkaan koskaan muutu. Aivan samanlaisen sairaalloisen säväyksen saan edelleenkin huomatessani jonkin minulta puuttuvan Disneyn julkaisun ilmestyneen jonnekin myyntiin. Se on saatava hetimiten hankituksi, muuten kokoelma ei ole täydellinen.

Hannu Heiskanen alias Hannibal/Hanivei
Ankisti lintukaupunki Kotkasta