Kesäkuun Roope-setä tuo markkinoille kesäkuun seitsemäntenä vietetyn Roopen nimipäivän kunniaksi vahvaa valuuttaa 132-sivuisen numeron muodossa. Vitale Mangiatordi aloittaa lehden luvatun vahvaan tapaan taidokkaalla kansikuvallaan. Vaikka varsin yksityiskohtaisesti kuvatut ankkamaiset setelit ja kolikot eivät mikään uusi juttu kansitaiteessa olekaan, jaksavat ne aina kerätä puoleensa enemmänkin kuin pelkän vilkaisun. Toisen sivun tavanomainen Donald Soffrittin Pikku-Aku-strippi taas jää pelkän vilkaisun varaan.
Rodolfo Cimino lataa tyylilleen uskollisena kummallisuuksia kehiin Alessio Coppolan piirtämässä johtosarjassa Kepulikemistit, joka on jaettu kahteen näytökseen. Väliin on tungettu vain Päivän pamaus sekä dekkaripähkinä, jonka yllättävä, tavanomaisesta poikkeava linja vaatii maininnan. Kepulikemistit sen sijaan jää melko tylsäksi läpijuoksuksi, jota Ciminon tarjoilemat erikoisuudet eivät pelasta. Coppolakaan ei ole piirroksistaan erityisen piristävää annosta saanut valmistettua. Sarjan kohdalla täytyy kiittää toimitusta siitä, ettei sen toista näytöstä ole sijoitettu esimerkiksi lehden loppuun. Aku Ankan taskukirjan kohdallahan on viime aikoina siirrytty käytäntöön ripotella pitkät sarjat osissa ympäri julkaisua. Siinä vaiheessa on vain unohdettu, että yksi erityisesti vanhojen Taskareiden tärkeistä mausteista oli suorassa pötkössä luettavat kutkuttavan jännittävät pitkät sarjat.
Rodolfo Cimino vastaa myös lehden toisen sarjan käsikirjoituksesta. Giampaolo Soldatin kuvittama Jättiläissimpukan aarre kuuluu Roopen salaiset päiväkirjat -sarjaan, jonka ensimmäinen osa nähtiin maaliskuun numerossa. Silloin lyttäsin sen mielikuvituksettomaksi ja tylsäksi. Valitettavasti tämä tarina ei paljon petraa edeltäjästään. Ciminon pienissä määrissä leipomat outoudet eivät riitä kohottamaan juonitaikinaa. Soldatin piirrokset tarjoavat paikoittain lupaavia välkähdyksiä, mutta varsinaista läpimurtoa ei synny. Flopiksi jäi näin ollen tämäkin.
Sergio Badinon ja Tiberio Colantuonin Syntynyt estradille marssittaa pääosaan yleensä sivummalle jäävän persoonan, Juuson. Badino on onnistunut kasaamaan juonenpäistään varsin mukavan kerän, mutta lopun myötä tulee vaikutelma siitä, että enemmänkin olisi ollut revittävissä. Colantuonin kuvitustyyli on sopiva tarinan ilmapiiriin. Juuson esittämät draamamonologit Viljami Säkinperän teoksista tarinan alussa ja lopussa ovat niin ihailtavia, että niiden luomiseen osallistuneet kirjoittajat, kääntäjät ja toimittajat ansaitsevat hatunnoston.
Klassikoksi vuodelta 1966 nimetty Legendaarinen lento on Osvaldo Pavesen ja Massimo De Vitan käsialaa oleva sarja. Klassikoksi nimeäminen ei tämän lehden mittapuulla ole liioiteltua. Sarja osoittaa heti lähdössä olevansa ylivoimaisesti numeron parasta antia ja jättävänsä muut tarinat nurkkaan häpeämään. Nelirivinen tapaus osoittaa, ettei toimitus ole unhoittanut niiden julkaisemisen mahdollisuutta, vaikka ne pelottavasti ovatkin vähemmälle lähiaikoina jääneet. De Vita ei toki ole vielä parhaimmassa terässään, mutta vaikea piirroksia on moittia. Ilahduttava seikka on, että kuvitus on todella barksmaista. Välillä ruudut ovat kuin suoraan legendan kynästä.
Jäljelle jääneitä sivuja kuorruttavat yksisivuiset In English -pätkä, Alberto Savinin ja Andrea Maccarinin Sisäänheittäjä sekä Carlo Panaron ja Stefano Zanchin Kumijalkansa kullakin, jotka eivät syvempää analyysiä kaipaa. Kuten toimituksin mainitsee, nimipäiväsankari Roope Ankka on mukana lehden jokaisessa tarinassa, jopa dekkaripähkinässä. Pikku-Aku-strippi on ainoa poikkeus, joka vahvistaa säännön. Onneksi painettavaksi on kuitenkin valikoitunut laaja kirjo sarjoja erilaisista aihepiireistä ja viimeistään Pavese ja De Vita räjäyttävät pankin. Hieman toisenlaiseksikin olisi kesän 132-sivuisen pläjäyksen voinut muotoilla, esimerkiksi runsaampaa hahmogalleriaa käyttäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti