Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja 363

Ville T:n arvostelu maaliskuun Taskarista:

Aku Ankan taskukirja 363

Onneksi olkoon, taskari! 40 vuoden rajapyykki on saavutettu ja maaliskuussa taskaria juhlitaan kivasti normaaliakin tuhdimmalla sarjispaketilla. Kirjaan on lisätty sivu kultakin vuodelta joten normaalin 256 sivun sijasta kirja sisältää 296, eli miltei 300 sivua. Vaikka mielelläni näkisin kannessa jotenkin sisältöä mainostavan kuvan, en ole ollenkaan pettynyt kirjan kansivalintaan. Juhlava kansikuva kiiltävine kansineen sopii mainiosti tähän taskariin. Hyvä muutos on myös taskariotsikoiden värittäminen. Tavallisestihan päähahmojen nimet ovat olleet lähes poikkeuksetta mustia, valkoisia tai taustan värisiä.

PAMppua humppakarhuille

Lars Jenssenin ja Flemming Anderssenin PAM-sarja jatkuu yhdennellätoista osalla ja tällä kertaa poikkeuksellisen piristävästi. PAM-sarjan tarinat ovat alkaneet ikävästi toistaa itseään, mutta uusimman osan kuvio on toisenlainen. Juoni etenee toki perinteikkäästi, mutta lähtökohdat ja tarinaympäristö ovat poikkeukselliset. Nyt Aku ja Touho joutuvat toimimaan julkisesti itseään paljastamatta, sillä Tupu, Hupu ja Lupu ovat koko ajan läsnä. Kuinka hoitaa homma jäämättä kiinni salaiseksi agentiksi? Sarja etenee mukavan sutjakkaasti koko ajan eteenpäin ja Touhon peiteselitykset pojille ovat verrattain hauskaa luettavaa. Loppuratkaisukin on mielenkiintoinen siinä mielessä, että yksi PAM:in jäsenistä paljastuu ankanpojille (vaikkakin oikea yhteys Akuun ja Touhoon jääkin salaan). Toivottavasti tämän juonenkäänteen mahdollistavia juonikuvioita käytetään tulevaisuudessa PAM sarjoissa.

Mikki Hiiri ja emiirin pelinappulat

Kuukauden klassikkona nähdään jälleen Romano Scarpaa. Piirrosten lisäksi maestron itsensä kynästä lähtöisin on myös tarinan juoni, jonka kyllä huomaa. Tarinassa Musta Pekka huijaa itsensä ulos Konnansuon vankilasta Mikin, Simon ja Brunon (joka jostain syystä esiintyy tässä tarinassa nimellä Kuru) ohitse, mutta pudottaa erehdyksessä paikalle kolme dominopalikkaa muistuttavaa laattaa, joissa on Karvakatin kehittelemä salainen kaava. Juoni yhdistelee sopivasti dekkariaineksia ja seikkailua ”eksoottisessa” maailmankolkassa ja onnistuu paikoin yllättämään lukijankin. Plussaa on myös annettava sarjan uudesta värityksestä, joka saa tarinan tuntumaan ulkoisesti varsin tuoreelta, vaikka värimaailma poikkeaakin joltisen alkuperäisestä, italialaisesta.

Toinen miljoonani

Edellisessä taskarissa alkaneen jatkosarjan toisessa osassa Roope kertoo, kuinka hänen onnistui hankkia toinen miljoonansa. Tarinassa ei ole valittamista ja italialaisittain historialliset ajanjaksoa hyvin käsittelevät piirrokset ovat hienoa katseltavaa. Varsinkin kun taiteilijana on Paolo Motturan kaltainen mestaritason kuvittaja. Osassa käsitellään vahvasti viestimistä ajassa ennen kunnon puhelimia ja se jos mikä onkin hauskalla tavalla mielenkiintoista seurattavaa. Nuori Roope epäonnistuu paikoin, mutta yritteliäisyys ja nokkeluus lopulta palkitaan. Ja koska kyseessä on jatkosarja, tottahan loppuun on jätettävä kysymys vastauksetta leijumaan.

Rehellisten kopla

Nykyään Taikaviitta tarinat ovat harmillisen ennalta-arvattavia ja tylsiä sekoilemispätkiä. On harvinaista, että uudessa julkaisussa on onnistunut Taikaviitta-sarja. Tässä taskarissa kuitenkin on. Tarinassa seurataan entisiä murtovarkaita jotka ovat tehneet parannuksen ja käyttävät kykyjään testatakseen Ankkalinnan arvotavaraliikkeiden murtohälyttimiä. Idea on ennennäkemätön (ainakin minulle) ja sarjan kirjoittaja, Sergio Tulipano, johdattelee lukijaa tarkoituksella väärille urille, mikä onkin oikein piristävää. Pituuttakin sarjalla on sopivasti, joten juoni ei tunnu liian rajoitettuun tilaan toteutetulta. Sarjakuvan väritys herätti myös huomioni. Jo pelkästään Taikaviitan poikkeuksellinen väritys pisti silmään, mutta myös tanskalaistarinoille ominainen sävykkyys näkyi. En tiedä, onko tarina väritetty uudelleen tanskassa, vai ei, mutta se toimi. Mitä nyt päähenkilön värityksiin ei olisi tarvinnut kajota…

Juustossa löytyy

Kirjan puolivälissä on jälleen tanskalaistuotantoinen täytetarina, jonkalainen nykyään löytyy miltei jokaisen taskarin keskivaiheilta. Täytetarinaksi tätäkin ilmestystä voisi hyvin sanoa, sillä juoni oli melkoista poukkoilemista paikasta toiseen. Pelle, Aku ja ankanpojat tekevät tutkimusmatkaa tuntemattomalle avaruusplaneetalle, josta maahan saapuu kolme ”jänistä” rotan muodossa. Maan ilma saa ne kasvamaan jättimäisiksi ja kaikkihan tietävät mitä siitä sitten seuraa. Vaikka Paul Halasin juoni ei jaksa erityisemmin viihdyttää, onnistuu Fecchi kuitenkin pelastamaan edes ulkoasun komeilla, yksityiskohtaisilla piirroksillaan.

Rakettiryöstö

Karhukopla ilmoittaa lähtevänsä Ankkalinnasta ja kaupungin pormestari hyväksyy koplan paikan vaihtamisen vain jos se lupaa olla palaamatta enää koskaan takaisin. Roopella on jutusta omat, huonot epäilyksensä ja kuinka ollakaan, ei ollenkaan turhaan. Oikein onnistuneesti kirjoitettu tarina, joka mahdollisesti viihdyttää lukijaa myöhemminkin. Tarina ei ole liian pitkä eikä se vaikuta liian lyhyeltäkään. Sarjassa on joitain poikkeuksia joista mainittakoon Karhukoplan ”häipyminen” Ankkalinnasta, mutta se noudattaa kuitenkin tuttua perinteistä kaavaa. Sarjassa esiintyvä rikollinen muuten muistuttaa varsin paljon Velmu Viurusilmää. Kumma, ettei hahmoa oltu kelpuutettu konnaksi konnan paikalle. Francesco D’lippoliton vauhdikkaan eläväistä piirrosjälkeä on ilo seurata.

Pikkuserkusta potretti

Korri korppi on tässä tarinassa ratkaisevassa osassa, mikä on mielestäni hieno asia. Korri on sympaattinen hahmo, joka jää usein sivualalle ja jota näkisi mieluusti jatkossakin harvakseltaan ”pääosassa”. Jutussa Korri haluaisi päästä samana valokuvaan elokuva-alalla työskentelevän serkkunsa kanssa, joka on vierailemassa Vesuviuksen lähellä. Serkkukorpin luokse pääseminen ei vain ole niin helppoa kuin alkuun olisi luullut. Onnistunut tarina nostaa suun hymyyn ja toimii juuri tällaisena lyhyenä vitsisarjana. Lara Molinari on vieläpä loistava Milla Magian ja Korrin piirtäjä, joten sarjakuvasta jää kokonaisuudessaankin hyvä maku.

Rytmi vie mukanaan

Maria Muzzolini on keksinyt loistavan idean kertoa 1950-luvun Ankkalinnasta ja sen ajan musiikkibuumista. Tarina voisi yhtä hyvin sijoittua nykypäiväänkin, mutta -50-luku antaa vapauden piirtää hahmot kokonaan eri tyylillä. Sen ajan muoti kun oli tyystin toisenlaista kuin tänä päivänä. Piirtäjävalinta on osunut paremmin kuin nappiin, sillä kukapa osaisi kuvata innokkaita nuoria muodin ja musiikin perässä paremmin kuin Giorgio Cavazzano. Loppuratkaisukin on hauska. Keksittiinköhän frisbee -50-luvulla?

Peräpyrstölän arvoitus.

Kirjan päättävä tarina on valittu aiemmin ylihypätystä taskarista, jonka materiaalia on myöhemmin käytetty mm. Roope-setä-lehdessä. Neljän vuoden takainen tarina onkin hyvä valinta kirjan päättäjäksi, vaikka juonena onkin taas kerran Akun seuraaminen tämän uudessa ammatissaan. Gorm Transgaard on onnistunut juonen kehittelemisessä ja lukijaa kiusoitellaan taas vaihtoehtoratkaisuilla. Epäilyttävät kaupunkilaiset eivät loppujen lopuksi olekaan niin epäilyttäviä, vaan ihan kunnon kansalaisia. Piristävää on myös Akun näkeminen voittajana sarjan lopussa. Voisiko juhlataskaria enää paremmin päättääkään?