Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja 362

Ville T. jatkaa arvostelujaan. Tässä helmikuun taskarin arvionti:

Aku Ankan taskukirja 362

Helmikuun taskukirja ei ole juuri ulkoisesti edellistä erilaisempi. Mitä nyt kansimateriaali on vaihtunut kiiltäväksi edellisen pahvimaisemman sijaan. Mikä lie kömmähdys käynyt? Onhan taskarien kansipinta ollut kiiltävä jo miltei kaksi vuotta. Kiiltävä kansimateriaali tuo kuitenkin mukavaa uutuuden tuntua joka toivon mukaan säilyttää taskarin kannen kuntoa paremmin kuin helposti tahriintuva pahvimateriaali.

Sisältö herätti ainakin minun mielenkiintoni muutaman tarinan osalta jo pelkässä selausvaiheessa. yhtenä mielenkiintoisimmista ehkäpä kirjassa alkava kymmenosainen jatkosarja Roope Ankan elämästä ja siitä kuinka hän on koonnut omaisuutensa. Sitä ihmettelen, miksi jatkosarjat pitää taskareissakin nykyään pätkiä useaan numeroon? Pitkät tarinat on ennekin julkaistu samassa kirjassa, miksei niin voitaisi tehdä tänäkin päivänä?

Komea Corrado Mastantuonon tekemä rahasäiliöaiheinen kansikuvakin vetää varmasti kiinnostusta puoleensa. Kansi on mukavan yksityiskohtaisesti piirretty ja sen rikkaat värit nostavat hymyn kasvoille vaikkei kuvassa varsinaista aihetta tai vitsiä olekaan.

Ensimmäinen miljoonani

Johtosarjaksi on valittu poikkeuksellisesti italialaislähtöinen tarina joka aloittaa jo mainitsemani kymmenosaisen jatkosarjan. Roopen Ankan miljoonat-nimeä kantava tarinasarja vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Varsinkin kun sitä voinee verrata hieman tunnetumpaan ”Roope Ankan elämä ja teot”-sarjaan. Tarina ei kuitenkaan kerro suoraan Roopen elämäntarinaa, ja tuskin se on edes yhtäläinen tämän kanssa, mutta idea on kuitenkin oikein hauska. Roope kertoo kustakin miljoonastaan valokuva-albumin kera. Mielenkiintoista on, että albumi löytyi mummon vintiltä. Hauska idea Fausto Vitalianolta. Kuvituksen ensimmäiseen osaan tehnyt Marco Mazzarello kuvaa nuorta Roopea melko samankaltaisesti kuin nykyroopeakin. Kakkulat ja nilkkaimet löytyvät jo reippaalta ja kokemattomalta kullankaivajalta. Oikeastaan italialainen versio Roopen nuoruudesta onkin jymähtänyt melko vahvasti Klondiken maisemiin.

Mikki Hiiri kahlekuninkaana

Kakkossarja on useimmiten antanut paikkansa tanskalaistuotantoiselle Mikille. Niin myös tässäkin numerossa. Tarinassa Mikki haaveilee uraa kahlekuninkaana ja pestautuu sirkuksen kahlekuninkaan apulaiseksi toiveena oppia samalla muutama temppu. Uteliaisuutensa takia Mikki kuitenkin joutuu mukaan vallankumoukseen Illusian kuningasta vastaan. Juoni kulkee liian tuttuja kaavoja pitkin eikä onnistu juurikaan säväyttämään. Henkilöhahmotkin olivat harvinaisen ärsyttäviä tai ainakin ärsyttävästi piirrettyjä. Niels Roland käyttää Mikkiä merkillisen lapsekkaasti josta voinee miltei päätellä lukevansa nuoren Mikki Hiiren edesottamuksista. José Antonio Gonzálezin kynänjälki on tuttu Mikki-sarjoista, mutta jotenkin hänen piirroksiinsa kyllästyy helposti muihin taskaritekijöihin verratessa.

Niksinikkarin naamiohuvit

Carlo Panaron kirjoittama hauska vitsisarja keksijästä, jolle naamiaiskutsuille tarvittava asu aiheuttaa odottamattomia ongelmia. Tarinan idea ei ole sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta onnistuu viihdyttämään juuri sen hetken, kun tarinaa lukee. Vaikka mummon naamiaiskutsut ovatkin tarinassa sivuosassa, on sarjan viimeinen ruutu ikävän hutaistun näköinen. Kutsuilla ei ole Pellen lisäksi kuin Aku. Tuntuu hieman siltä, että Luciano Milano on halunnut päästä loppuratkaisussa mahdollisimman helpolla ja jättänyt muut vieraat kokonaan pois. Tai sitten hän on vain noudattanut alkuperäistä käsikirjoitusta pilkuntarkasti.

Taikaviitta ja vierailija toisesta ulottuvuudesta

Italialaisesta Paperinik e altri supereroi-lehden 80 numerosta poimittu Taikaviitta-tarina on sekin Carlo Panaron kirjoittama. Tarinassa Aku pyytää Pelleä korjaamaan televisionsa nähdäkseen Ankkalinna-Sorsakylä jalkapallo-ottelun, mutta tämä on liian kiireinen työskennellessään uusimman keksintönsä, ulottuvuuksien välisen näyttöruudun, kimpussa. Piakkoin sen jälkeen Taikaviitta joutuu tutkimaan outoa ilmiötä, jossa mangojäätelöä nauttineet ihmiset ovat joutuneet jonkin erittäin järkyttävän tilanteen uhreiksi. Onko näillä kahdella jokin yhteys? Harvinaisen onnistunut nykytaikaviitta-tarina jolla on tarpeeksi mittaakin, mutta ei silti sorru liialliseen pitkittelyyn. Toki juoni on varsin ennalta arvattava, mutta silti se onnistuu antamaan ihan mukavan lukukokemuksen. Vaikkei Vincenzo Arcuri lukeudukaan ykkössuosikkeihini, ei piirroksista löydy pahemmin nokankoputtamista. Jotkut kuvakulmat ovat jopa poikkeuksellisen hienoja. Ehkäpä juuri siksi, että ne ovat poikkeuksellisia.

Mahtimammutti

Mielenkiintoinen paikkavalinta tanskalaistarinalle… Vaikka näitä on ennenkin nähty, olisin mieltänyt tämän sarjan johtikseksi. Sarja itsessään on melko perus Egmont-tallin tuotantoa. Tavallaan aarrejahti, mutta tällä kertaa kyse on fossiilista. Tarinan konna on liian helposti arvattavissa ja juoni jokseenkin ennalta arvattava, mutta silti loppuun oli ujutettu hauska ratkaisu joka olisi tullut minullekin paremmin yllätyksenä jos olisin malttanut olla selailematta sarjaa etukäteen. Massimo Fecchi on taitava kuvittaja ja hänen mukavan animaatiomaista piirrosjälkeä on aina kiva katsella. Tämänkin sarjan kuvitus on harvinaisen yksityiskohtainen ottaen huomioon, että noin kolmannes sarjan tapahtumista käydään avaralla lumierämaalla.

Uneton Ankkalinnassa

Tämä on tarina, jolta odotin eniten. Parivaljakkoa Corrado mastantuono ja Giorgio Cavazzano en muista aiemmin nähneeni saman tarinan ääressä. Mastantuonolla on joitain oikein hyviä käsikirjoituksia eikä tämäkään tuottanut pettymystä. Lukijan huomio oli taitavasti osattu kiinnittää Kaasin unettomuudesta kärsiviin työpäiviin, vaikka ympärillä pyörii samalla johtolankoja suuresta rikoksesta, kasaten juonen loppuhuipennusta.. Tätä tarinaa en edes ollut selannut etukäteen pilalle, joten loppuratkaisu oli sitäkin yllättävämpi ja sai aikaan sellaisen ”miksen minä nyt tuota huomannut”- reaktion. Hyvä käsikirjoitus yhdistettynä Cavazzanon taiturimaisilla piirroksilla ei voi muuta kuin viihdyttää.

Ryövätty ryöstösaalis

Edellisen jälkeen tällainen Karhukopla tynkä tuntui melko turhauttavalta luettavalta, vaikka juoneen oli toki saatu hauskojakin kohtauksia, kuten vaikka lopun taksi-vitsi. Sarja pyöri muutenkin paljon taksien ympärillä. Olisiko sarjan kirjoittajalla, Massimiliano Valentilla, ollut jokin taksi-innostus päällä. Vaikken Karhukoplasta juurikaan perusta, osaavat italialaiset käsitellä koplaa edes ajoittain siedettävästi. Tässäkin sarjassa kolmesta koplalaisesta yksi pääsee pälkähästä, vaikka jättääkin veljensä oudon välinpitämättömästi linnareissulle.

Kuinka ankkaneito valloitetaan

Edellisen tarinan oli piirtänyt Roberto Marini, kuten myös tämän Riitta-tarinan. Touho on ääriään myöten pihkassa paikalliseen bussikuskiin, vai voisinko käyttää sanaa kuskittareen? Riitta huomaa tämän ja päättää soveltaa rakkauden ohjeitaan Touhoon ja katsoa kuinka ne toimivat käytännössä. Sarja kulkee varsin suoraviivaisesti eteenpäin ja Touho valloittaa kuskittaren sydämen oudon helposti. Sarja päättyy kuin seinään Riitan päättäessä kokeilla samaa konstia Roopeen. En oikein tajunnut mitä sarjalla haluttiin kertoa, mutta ehkäpä se oli valittu kirjaan lähinnä ystävänpäiväkuukautta ajatellen.

Sivistyksen sanansaattaja

Kirjan päättää pienen tauon jälkeen taas kuukauden klassikko, jonka kuvittajana on mestarillinen Romano Scarpa. Tarinassa vitsaillaan taas Akun työpaikoista ja koulutustavalla. Kirjekurssin suorittamalla Akusta tulee kaunokirjoituksen alkeiden opettaja ja hän saa pestin Nietosten kunnan Kukkalaakson koulutoimen sijaisopettajana. Saavuttuaan paikanpäälle, Akulle selviää työn todellinen laita, joka ei suinkaan ole luokan- vaan kotiopettajan pesti maatilojen muksuille, jotka asuvat useiden tuntien kävelymatkojen päässä toisistaan. Tarina kulkee tasaisen mielenkiintoisesti eteenpäin yllättäen lukijan aina uudelleen ja uudelleen. Mielenkiinto pysyy sarjan loppuun asti, vaikka ratkaisu ei ole Akun kannalta sieltä parhaimmasta päästä. Positiivisena pidän myös, että tarinaan oli tehty tuore väritys. Vanhat väritykset menevät usein miten sattuu ja saa hyvänkin kuvituksen näyttämään sotkuiselta.