Vuosi lähenee loppuaan ja tämänkertainen taskukirjavuosikerta päättyy numeroon, jossa juhlistetaan 60-vuotta täyttävää Karhukoplaa. Artikkelisivu käy hieman läpi koplan historiaa, mutta pääasiassa siinä keskitytään kertomaan kuinka laaja-alainen rikollisjärjestö Karhukopla oikeastaan onkaan.
Kotiluolan kohtalo
Carol & Pat McGreal ovat kynäilleet mestari Giorgio Cavazzanon kuvittaman Karhukopla-juhlasarjan, joka avaa taskukirjan. Tarinassa Konnansuon vankilasta vapautettu Karhukelmikolmikko saa kuulla, että ensi kerralla kun he jäävät kiinni rötöstelystä, eivät he enää pääsekään tuttuun kotiselliinsä lusimaan vaan joutuvat uuteen vankilaan. Ankkalinnan kaupungilla ei ole enää varaa ylläpitää vanhaa vankilaa, jonka takia se on saanut purkutuomion. Karhukoplan into varkausten tekemiseen menee, sillä heitä ei järin innosta joutua uuteen vankilaan jossa pääohjemistoon kuuluvat työnteon sijaan zumbatunnit ja luomuruoka. Tarina on piristävän uudenlaista Karhukoplaa. En ainakaan itse muista lukeneeni tarinaa, jossa Konnansuon vankila olisi tällä lailla uhattuna. Poikkeuksellisen vivahteen tarinaan tuo myös Konnamuorin esiintyminen, mikä on koplatarinoissa varsin harvinaista. Vaikka loppuratkaisu ei järin yllätäkään, jää kertomuksesta silti mukava mieli. Varsinkin kun koplalaiset esitetään tarinassa omalla tasollaan oikein rehteinä nuorina miehinä.
Viikko hukassa
Kaupparatsuksi ryhtyneen Mustan Pekan kanssa vietetyn lomaviikonlopun jälkeen Mikki herää vuoteestaan ja huomaa, että kaikki ei ole kohdallaan. Hänen elämästään on kulunut viikko ilman, että Mikki itse muistaa siitä päivääkään. Käy ilmi, että Musta Pekka kärsii samoista ”oireista”. Kaksikko lähtee selvittämään kadonneen viikon mysteeriä Itä-Iorgurtslaviaan, missä juttu mutkistuu, mutta myös ystäväksi tekeytyneen Pekan todelliset motiivit selviävät. Casty on pistänyt taas parastaan kirjoittaessaan tätä dekkaritarinaa. Sarjan tunnelma on castymaiseen tapaan tutun arkinen, mutta samalla ilmassa leijuu jännityksen ja mysteerin tuoksu. Tarinan ratkaisevat juonenkäänteet on osattu rytmittää sopivasti eikä vauhdikas tarina tunnu liian kiireiseltä. Sarjakuvan on piirtänyt mainio Marco Mazzarello.
Karmivien puhelimien hyökkäys
Taskukirjassa 370 ilmestynyt tarina ”Tekninen vihollinen” saa jatkoa, kun Riccardo Pesce palaa aiheeseen Valurautaritarin taistelusta edistystekniikkaa vastaan. Tällä kertaa kohteeksi joutuvat kaupungin museon puhelinkopi,t jotka muuttuvat odottamattomasti eläviksi hirviöiksi, joita vastaan Taikaviitan on taisteltava estääkseen Ankkalinnan tuhoutumisen. Valurautaritari antoi jo edellisessä esiintymisessään kuvan turhasta hahmosta, joka olisi pitänyt älytä jättää rauhaan ensimmäisen tarinan jälkeen. Onneksi kuitenkin tämän tarinan viimeinen ruutu viittaa siihen, ettei hahmon paluuta nähdä enää ainakaan ihan lähitulevaisuudessa. Suomentajaa haluaisin hieman ojentaa. Edellisen osan tapaan tässäkin Fantom Ankkaa tituleerataan tyhmästi Musta Ankaksi. Vuosikaudet Fantom Ankkana tunnetuksi tullut Taikaviitan edeltäjä tuskin tarvitsee suomennettua nimeä enää tässä vaiheessa. Ainakaan noin typerää…
Andoran ruukku
Carlo Panaro lähettää Akun, Roopen ja Ankanpojat Kreikkaan etsimään runsauttaan kultakolikoita ylitsevuotavaa maljakkoa. Tarinan ei juuri enempää kuvausta tarvitse. Tylsähkö juoni laukkaa eteenpäin liian nopeasti ja sarja loppuukin jo enemmän kuin tavanomaiseen Akun ja Roopen takaa-ajoon kun Aku menee möläyttämään ruukun löytymisestä väärille korville. Näin ollen laki tulee vastaan ja Ankkaseurueen on luovuttava löydöstään. Tarinan kuvittaneen Giampaolo Soldatin ystävät saattavat saada tarinasta kuitenkin enemmän irti.
Velkajahti
Kirjan vanhempaa tuotantoa edustaa Micgele Gazzarrin kirjoittama ja Romano Scarpan piirtämä vauhdikas tarina Akusta, jonka huolenaiheena ovat iänikuiset velat. Tämäkin tarina on edellisen tapaan melkoista kohellusta, mutta onnistuu kuitenkin viihdyttämään lukijaansa paremmin. Jutussa velkojat eivät näytä kaihtavan koviakaan keinoja saadakseen mikä heille kuuluu. Myös Roope nähdään sarjassa tuon ajan tapaan varsin normaalisti haulikon kanssa heilumassa. Tarina on siis valmistunut 1960-luvun puolessa välissä.
Satelliitisumutus
Kuten muutaman viimeisimmänkin taskarien tapaan, tässäkin taskarissa on valokeilaan päästetty yksi sivuhahmona paremmin tunnetuista, mutta tärkeistä henkilöistä. Eka Vekara auttaa Simoa ja Mikkiä nappaamaan professori Hiukkasenhalkojaa, joka on kotoisin samasta ajasta ja paikasta kuin Eka itsekin. Lyhykäiseksi jäänyt tarina on onnistunut, vaikkakin sitä olisi mielellään lukenut lisääkin. Yleensä tarinoiden lyhyys tuntuu olevan Aku Ankka-lehden vitsauksena, ei niinkään taskukirjojen. Kuitenkin jo pelkästään Eka Vekaran näkeminen pääroolissa nostaa tarinan pisteitä korkeammalle. On hienoa, kuinka italialaiset uskaltavat kuitenkin käyttää vanhoja, joittenkin mielestä jo unohtuneitakin hahmoja. Tarinasta vastaavat Stefano Ambrosio ja Massimo De Vita.
Ensikipaleen jäljillä
Italian uudistuneen Topolino-lehden 60- vuotisjuhlanumerossa nähtiin toissa vuonna tarina, jossa on hauska viittaus sikäläiseen Mikki Hiiri viikkolehteen. Bruno Sardan kirjoittamassa ja Giuseppe Dalla Santan piirtämässä tarinassa Aku ja Touho lähtevät Roope-sedän käskystä metsästämään ensimmäistä taskukirjaa, joka toimi erään italialaisen sarjakuvalehden koon muuttamisen innoittajana 60-vuotta takaperin. Selviää, että serkusten metsästämä kappale löytyy Milla Magian omistuksesta, kun Millaa vainonnut Amanda noidan onnistui varastaa taskukirja. Aku ja Touho eivät kuitenkaan uskalla kertoa sedälleen, mistä ensikipale löytyy ja saavatkin yllätyksekseen sekä helpotuksekseen uuden toimeksi annon.
Elämänkertoja tilaustyönä
Roberto Gagnor on kirjoittanut tarinan Riitasta ja Kuunosta, jotka innostuvat tehtailemaan julkkisten elämänkertoja haamukirjoittajina. Viimein vuoroon tulee myös Roope Ankka, josta tehtailtu kirjan teksti päätyy kuitenkin Kroisos Pennosen käsiin. Pennonen muokkaa tarinasta mieleisensä, tarkoituksenaan loata kilpailijansa maine. Roope saa tämän selville ja kirmaa Riitan ja Kuunon kanssa painotalolle, mutta liian myöhään. Kaikkien yllätykseksi kirjasta tuleekin suursuosittu lasten keskuudessa. Nyt Roope Ankka näyttää myös lasten silmissä ihailtavalta esikuvalta. Tarina on mukavaa luettavaa, muttei sisällä sen ihmeellisempiä käänteitä. Tuttu Riitta-kaava johon on sisällytetty myös Roopen ja Kroisoksen nahistelua, Roopen tottakai vetäessä taas kerran pidemmän korren.
Kevyesti paras
Kirjan yksi kiinnostavimmista tarinoista löytyy pokkarin lopusta. Ankkalinnaa vaivaa painottomuuden väheneminen. Maata lähestyy toinen planeetta, joka vie maalta painovoiman - mikä tietenkin aiheuttaa ongelmia rutiinielämiselle. Pelle Peloton selvittää, ettei aikaa planeettojen törmäämiselle ole kuin yksi päivä ja vain hän ja Aku tietävät sen. Muut Ankkalinnalaiset ovat autuaan tietämättömiä kohtaavasta tuhosta. Roope toivoo Pellen kehittelemän kojeen vahvistavan rahasäilönsä seiniä, mutta koneen vaikutus säätyykin päinvastaiseksi, mistä saattaa olla yllättävää hyötyä maailman pelastamiseksi. Michael T. Gilbert on iskenyt nappiin kirjoittaessaan tätä tarinaa. Juttu sisältää hienoja kohtauksia, joissa Aku tajuaa, että loppu todellakin alkaa olla lähellä ja pistää asioita tärkeysjärjestykseen. On haikea katsella kuinka Aku koettaa viettää viimeisiä ikimuistoisia hetkiä perheensä ja lähimmäistensä kanssa samalla pitäen suuren salaisuuden tuhon lähenemisestä. Tarinassa lukijaa muistutetaan lähimmäisten tärkeydestä, mikä tuppaa unohtumaan tänä päivänä vähän liiaksikin. Kertomuksessa muistutetaan, myös kuinka hauras rakentamamme maailma voi suuren tuhon uhatessa todella olla. Flemming Andersenin valitseminen tarinan kuvituksen tekemiseen on ollut hyvä valinta.
Joululuun kirja ei ole sen pahempi kuin edellisetkään tämän syksyn kirjoista. Taskari on jatkanut tasaisen varmalla otteellaan jo pitkään ja tämä numero päättää kuluvan vuosikerran hienosti. Mielenkiinnolla jään odottelemaan ensi vuoden tarjontaa ja niin jäävät varmasti monet muutkin taskarifanit.