Hae tästä blogista

maanantai 13. helmikuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 447



Vuoden 2016 päättymisestä on kulunut jo tovi, mutta Taskari-arvostelujen osalta se on vielä avoinna. Onkin korkea aika pureksia joulukuussa julkaistu 400-sivuinen Pärstäpankkiiri. Andrea Frecceron kansikuva avaa oivasti kirjan sisältöä, sillä varsinkin opuksen ensimmäiset sarjat voisivat kokonaisuutena olla suoraan teemajulkaisun sivuille painettuja. Kuten kansikuvasta voi päätellä, keskeiseen osaan pääsevät sosiaalinen media ja teknologian avaama uusi, ihmeellinen maailma. 

Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarjassa Häirikkö verkossa päästään toteamaan myös sosiaalisen median osaltaan epäsosiaalinen luonne ja sen mahdolliset seuraukset ainakin Ankkalinnassa. Seikkailupuoli jää sarjassa melko nimelliseksi ja sen suorastaan idyllinen loppu sisältää itsessään kenties hieman masentavankin viestin. Ovatko tällaiset puhelimettomat päivät jo takanamme? Tarinassa moiseen tarvitaan aikamoisen kriisin kokemista. 

Alessandro Sistin ja Claudio Sciarronen Piinaaja Piipperissä on Mikki-dekkari päivitettynä nykyaikaiseen, sosiaalisen median täyttämään maailmaan. Juonessa on enemmän potkua kuin johtosarjassa ja klassiselle Mikki-dekkarille kumartavan taitavan tunnelmoijan piirtämänä sarja olisi voinut toimia oikeinkin oivallisena Mikin siirtämisenä tähän päivään. Sciarrone ei tätä kuitenkaan hallitse. Piirrokset ovat kuvottavia ja tekevät tarinan seuraamisesta epämiellyttävän kokemuksen. Sosiaalisen median Mikistä jää siksi huono kuva, mutta mieli on edelleen avoinna. Juonen ollessa yhä hyvä ja piirtäjän petratessa tulokset voivat kääntyä helposti aivan toisenlaisiksi. 

Alessandro Gottardon piirtämässä Seurannan synkissä seurauksissa ei ole piirrosten kanssa ongelmaa, mutta juoni jää hiukan ontumaan. Riccardo Secchin käsikirjoitus tuntuu kulkevan äärilaidasta toiseen, mikä kuulostaa kyllä klassiselta ja toimivalta ankkasarjakuvalta, mutta jostain tarinaan tunkevat sellaiset opetukselliset elementit, jotka pyrkivät pitämään turhan tiukasti kädestä kiinni estäen sarjasta vapaasti nauttimisen. Aivan oikeilla jäljillä kuitenkin ollaan. 

Seuraava sosiaalisen median teemoilla kulkeva sarja on Sosiaalinen tragikomedia, jonka senkin on piirtänyt Alessandro Gottardo. Käsikirjoittajana on Giorgio Salati. Tarina on lyhyt ja iskevän vitsikkääksi tarkoitettu. Kunnianhimoa ei moiseen yleensä liikoja ladata, mutta kenties se onkin tässä menestyksen salaisuus, sillä sarja on näistä sosiaaliseen mediaan menevistä jutuista ylivoimaisesti paras. Salatin juoni on rennoin ja itsevarmoin ottein laadittu ja mikä tärkeintä, sosiaalinen media ei ole käsikirjoituksessa itseisarvo. Se on vain osa juonta, väline, jolla luoda sitä tuttua, laadukasta ankkasarjakuvaa. Juuri näinhän sen on oltava. Ilmiöt tulevat ja menevät, maailma kehittyy, mutta Ankat pysyvät. 

Kunniamaininnan ansaitsee vielä viimeinen suoranaisesti sosiaalista mediaa käsittelevä juttu, lyhyt Hessu-sarja Sovellusten suossa. Francesca Agratin ja Luciano Gatton tarinassa on sitä samaa tunnelmaa ja onnistumista kuin Sosiaalisessa tragikomediassakin. Muista sarjoista lyhyitä onnistumisen hetkiä tarjoavat Carlo Gentinan ja Andrea Luccin Kätketty nerous, Niccolò de Mojanan ja Silvio Cambonin Mikki Hiiri ja kultainen hakku sekä Bruno Concinan ja Angelo Scariolon Unia ja unelmia. Viimeisen piirrokset eivät missään nimessä ole sieltä laadukkaimmasta päästä, mutta Sciarronen tuotokset aiemmin nähtyään Scariolon tyyli on suorastaan sympaattinen. Samaa voi sanoa Concinan juonesta.

Alessandro Sisti oli epäonninen saadessaan Sciarronen työparikseen Piinaajaan Piipperissä, mutta onnekas Seikkailun kaikilla mausteilla kohdalla, kun piirtäjäksi on tullut Lorenzo Pastrovicchio. Vuosia sitten myös Pastrovicchion saamista piirtäjäksi olisi voinut pitää murheellisena, mutta herran paljon kehittyneen piirrostyylin myötä näin ei enää ole. Viisikymmensivuinen monipolvinen tarina on oikein hyvä suoritus sekä käsikirjoituksensa että piirrostensa ansiosta. 

Kirjan lopusta löytyy vielä peräjälkeen kaksi sarjaa, jotka olisi melkein voinut niputtaa sosiaalinen media -aiheisten tarinoiden joukkoon. Sosiaalisen median sijasta niiden aihepiirinä on kuitenkin enemmän hieman perinteisemmin teknologia. Riccardo Pescen ja Lucio Leonin Konkari ja keltanokka sekä F. M. Bianchin ja Luca Usain Valvovan silmän alla eivät jaksa sykähdyttää niin paljoa, että niitä alkaisi erityisemmin kehua. Lucio Leonin piirrokset ovat kuitenkin lähes aina sellainen elementti, joka on syytä oikein erikseen mainita positiiviseen sävyyn. 

Taskarin päättää Riccardo Secchin ja Michele Mazzonin N.A.M. vs. kauhea kakuttaja. Sarjan lyhennepainotteisesti suomennettua nimeä olisi jo sujuvuuden nimissä voinut vielä miettiä, mutta itse sisällön osalta tarina on taattua N.A.M.-laatua eikä sellaista herkkua voi tietenkään kuin kehua. Juoni on hauska ja jaksaa pitää mielenkiinnon täysillä yllä loppuun asti. Samoin Mazzonin piirrokset ovat täysin sujuvaa työtä. N.A.M.-agentit ovat aina toivottuja vieraita Taskarin sivuille. Tarinoita on vielä Suomessa julkaisematta ja toivottavasti niitä tehdään vielä lisääkin. 

Vuosi 2016 päättyi Taskarissa hyvin moderneissa merkeissä, kuten on käynyt selväksi. Älyluurien täyttämälle maailmalle ja sosiaaliselle medialle voisi laatia vaikka oman teemajulkaisunsakin. Tavallisten, järjestysluvuillakin puhuteltavien Taskarien sivuilla näkisin parempana, ettei niissä lähdettäisi liiaksi pyörimään aina jonkin tietyn teeman ympärillä. Monipuolisuus ja sarjojen vaihtelevuus on yksi Taskarin menestystekijöistä. ”Jokaiselle jotakin” on jatkossakin toimiva periaate. Omat teemansa sopivat vallan mainiosti Taskarin sisarjulkaisuihin.

1 kommentti:

megasupermoon kirjoitti...

Ei pidä paikkaansa, Sciarrone on ihana sekä nyt, aina ja ikuisesti PARAS ja NUMBER ONE!