Arvostelu: Roope-setä 437

Giorgio Cavazzanon kullanhohtoinen kansi johdattaa vuoden toisen normaalin Roope-setä-lehden pariin. Kaunista on maestron tyylikäs jälki, mutta onko sitä numero sisältö? Ensimmäisenä huomio kiinnittyy lehden sisällä tapahtuneisiin muutoksiin. Aiemmin sivulta 98 palkintotehtävän yhteydestä löytyneet toimitukselliset tiedot ovat siirtyneet sivulle numero 2 ja siten pudottaneet Donald Soffrittin Pikku-Aku-stripit pois lehdestä. Pikku-Aku-strippejä kohtaan ei jää kaipuuta, sillä varsin harvoin niissä mitään kummoista olikaan. Samalla palkintotehtävätkin ovat Ropsun osalta ainakin toistaiseksi jääneet historiaan. Tälle ratkaisulle löytynee selitys Sanoman taloudellisesta tilanteesta. 

Matalasuhdanteista ei ole tietoakaan lehden johtosarjassa. Klondiken kuningatar on jo nimeltään maukas, tuntuuhan se hyvin läheiseltä Carl Barksin klassikkojen klassikolle Takaisin Klondikeen. Giampaolo Barosson käsikirjoittama ja tämän veljen Abramo Barosson ideoima sarja on saanut piirtäjäkseen Luciano Bottaron, mikä nostaa pintaan entisestään miellyttäviä tuntemuksia. Hyvin on muistissa vielä syksyllä ilmestynyt Bottaron platinanumero, joka oli täyttä timanttia kannesta kanteen. Siksikin on mahtavaa nähdä Bottaron työtä myös ihan norminumeroissa. Vuonna 1971 tehdyn sarjan aloitusruutuun olisi huoletta voitu lyödä klassikon leima. Almanacco Topolinossa ensijulkaisunsa saanut nelirivinen tarina on täydellinen osoitus siitä sisällöstä, mitä Ropsuun on mahdollisuus ujuttaa ja joka on aina tervetullutta. 

Edellisessä numerossa alkanut taidehistoriaa ankallisesta näkökulmasta luotaava tarinasarja jatkuu samoin tekijöin ja samalla sivumäärällä kuin viimeksikin. Väärinymmärrettyjä viestejä on Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin johdatus muinaisen Egyptin taiteeseen, jolla oli muitakin merkityksiä, kuten niin tarinasta kuin sitä seuraavasta artikkelistakin ilmenee. Tarina on itsessäänkin hyvä – mitä nyt lopun imelyys voi hieman sätkäyttää – mutta artikkeli tuo sille lisäarvoa. Yhdistelmä on mainio! Toivottavasti meno jatkuu näin reippaasti. 

Traditionaalisissa In English -yksisivuisessa sekä kuukauden dekkaripähkinässä on niissäkin nähty muutos, mutta ehdottoman hyvään suuntaan. Niiden yhteydessä on nimittäin mainittu juttujen tekijät nimeltä. Tämä huomionosoitus on kunnioittavaa tekijöitä kohtaan ja on hyvä, että se toistuu kaikissa yhteyksissä. Lehden takakannesta löytyvästä vitsisarjasta nimet ovat jääneet viime aikoina pois, mutta nekin ovat nyt tehneet paluun. Kiitos ja kumarrus tästä toimituksen suuntaan!

Nauravan pellen tapauksessa siirrytään Heshukan maailmaan eli X-Mickey-universumiin. X-Mickey-sarjat ovat jakautuneet kahteen kastiin: joko ne ovat vakavamielisiä jännäreitä tai kepeään tyyliin tehtyjä komedioita. Yleensä Mikin läsnäolo sarjassa on tarkoittanut sille jännäriluonnetta, mutta poikkeuksiakin toki löytyy. Tässä Augusto Macchetton ja Marco Mazzarellon sarjassa Mikkiä ei esiinny ja pääroolin ottaa siten Heshukka. Kyseessä onkin enemmän komedian puoleen kääntyvä sarja, vaikka mysteeriä juonessa pohjimmiltaan käsitellään. Tarina on kepeä ja lajissaan onnistunut. Se jatkaa mukavasti aiemmin viitoitetulla taidehistoriallisella tiellä. 

Sataan sivuun mahtuu vielä yksi sarja. Johtosarjan tavoin se on vanhempaa perua. Ennio Missaglian ja Massimo De Vitan Kassakaappihuijaus on vuodelta 1965 ja siten hyvin varhaista De Vitan tuotantoa. Tämä näkyy herran piirrosjäljessä, jossa ei vielä ole tälle tyypillisiä piirteitä ja vivahteita. Tunnustettujen maestrojen varhaista työtä on kuitenkin aina mielenkiintoista saada nähtäville. Lyhyt sarjakaan ei ole lainkaan hullumpi, joten julkaisulle on vielä enemmän perusteita. 

Ropsu jatkaa juoksuaan pienoisten uudistusten myötä, joista sarjojen tekijöiden nimien julkaiseminen kaikissa tapauksissa on erityisen kehuttava. Numero tekee vaikutuksen myös sisällöllään. Tarinoista ei heikkoja lenkkejä löydy. On ollut lisäksi hienoa todistaa lehden paluuta enemmän yleissivistävälle tielle siinä nähtävien artikkelien myötä. Käsittelyssä ei ole vain ankkaa, vaan myös muunlainen faktatieto saa tilaa. Artikkelithan eivät missään välissä Ropsusta ole hävinneet, mutta ne ovat keskittyneet viime vuosina tiukasti ankkoihin ja tuntuneet olleen mukana vain väkinäisen periaatteen vuoksi. Nyt artikkeleissa on nähtävissä laajempaa skaalaa ja tunteet intohimottomasta pakkopullasta ovat jääneet pois. Hyvällä tiellä ollaan!