Hae tästä blogista

torstai 29. tammikuuta 2015

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 422



Taskareiden osalta vuosi 2015 alkaa Alessio Coppolan Taikaviitta-kannella. Sankarparvi-nimeä kantavan tuplanumeron kannessa Taikaviitan ohella esiintyvät kuvakolibrit jäävät kansikuvaroolistaan huolimatta melkoiseen statistin rooliin F. M. Bianchin ja Graziano Barbaron sarjassa Lätynlokaajavuori, joka ei muutenkaan anna syytä heitellä hattuja ilmaan. Käsikirjoitukselle täytyy sen verran antaa pisteitä, että siinä on hyvä perusidea, jonka ympärille olisi mahdollista luoda mainio seikkailu. Bianchi sortuu kuitenkin kliseisiin ja yllätyksettömyyteen eikä tarina äidy kuvakolibrin tasoiseen lentoon. Barbaron piirroksiin toivoisi sujuvampaa viivaa.

Toinen Taikaviitta-sarja Lanttiarkkitehtuuria jäljittelee Barks-klassikko Kirkontornin huilunsoittajaa, mutta niin epäonnistuneesti, että parempi olisi ollut jättää väliin. Työstä vastaavat Riccardo Pesce ja Massimo Asaro. Supersankareita on esillä oikein liuta toisessa Pescen käsikirjoituksessa, Superhessu-sarjassa Tyylikkäästi tyylitön, mutta Lorenzo Pastrovicchion piirrosten ryydittämänä siitäkään ei ole muuhun kuin läpijuoksun kaltaiseen kliseiden melskeeseen. 

Mikkiä nähdään jopa kolmessa sarjassa, joista kaksi sijoittuu Villiin länteen. Marco Gervasion Yksinäinen ratsastaja on näistä tuotoksista köykäisin. Toisaalta tämä sopii koko kuvaan, sillä myös tarinan aikaan ilmestynyt Johnny Deppin tähdittämä Disney-elokuva The Lone Ranger oli iso floppi. Guido Martina ja Massimo De Vita näyttävätkin Kaivossolan seriffissä nuoremmilleen mallia, miten lännensarjoja oikein tehdään. De Vitan piirrokset ovat totutusti hyvää jälkeä ja tarina pursuaa toimintaa ja huumoria hyvässä mittakaavassa. 

Se kolmas Mikki-tarina on Marco Boscon ja Alessandro Perinan Yllätysvarkaiden arvoitus, joka nimestään huolimatta ei yllätyksiä tarjoa. Juoni on kliseinen ja tönkkö. Lisäksi on aina jotenkin ikävää nähdä Mustakaapu siviilivarustuksessa. Tällöin hahmo ajautuu väkisinkin keveämmille ja humoristisemmille teille, kun tämän viehätys on nimenomaan kalseassa ja jännittävässä tunnelmassa. Karhukoplan kohdalla humoristisuus sen sijaan toimii, kuten Corrado Mastantuonon Kykloopin silmä osoittaa, vaikka mainita täytyy, ettei sekään sentään räjäytä pankkia. 

Huumoria harjoitetaan myös Akun ja Touhon siivellä kolmeenkin eri otteeseen. Niistä kaikki ovat ehkä jopa hieman yllättäenkin osuvia juttuja. Fausto Vitalianon ja Luciano Gatton tarinassa Päivä pankkiirina pelastetaan Roopen liiketoimia, Giovanni Di Gregorion ja Michele Mazzonin Tee-se-itse-ravintolassa Akun ja Iineksen treffejä ja Rudy Salvagninin ja Maurizio Amendolan Markkinoiden mestareissa jälleen Roopen liiketoimia samalla hieman Kroisosta naruttaen. Mukavaan suoritukseen yltää myös klassista Akun menestysyrityksen nousu ja tuho -juonta toistava Fabio Michelinin ja Luciano Gatton Puolihimmeä maalikeikka.

Egmontin tuottelias käsikirjoittajapariskunta Pat ja Carol McGreal on yhdistänyt voimansa Massimo Fecchin kanssa kahdesti kirjan sivuilla. Talvipäivän tarina ei ilahduta laisinkaan, mutta Vain muutaman marakassin tähden jo jonkin verran. Fecchin piirroksilla on tässä iso rooli. Piirroksista on iloa myös Pitkäsäärisaarella, jossa Carlo Limido pelastaa paljon parempiin suorituksiin yleensä yltänyttä Rodolfo Ciminoa käsikirjoituksineen. 

Kun tässä on tuplanumeron kohdalla menty monessa muussakin asiassa kahden tai kolmen rykäyksin, niin kerrankin floppien kohdalla lienee sopivaa, että niitäkin on isolla alkukirjaimella kirjattavissa kaksi. Sattumoisin nämä isot flopit ovat kirjassa vieläpä perätysten. Riccardo Pesce tuli jo kahden muunkin käsikirjoituksensa tapauksessa moitituksi eikä kahta ilman kolmatta. Ottavio Panaro parka yrittää piirroksillaan piristää Elävien dublonien yötä, jossa Roopen rahat käyvät tämän kimppuun. Otsikkotasolla nimiväännöksenä osuvan ja siihen liittyvää elokuvagenreä kenties ihan mainiostikin parodioivan sarjan virhe on kuitenkin siinä, ettei hahmojen – varsinkaan Roopen – suhtautuminen tilanteeseen ole lainkaan tämän luonteen mukainen. Toinen iso floppi on Frank Gordon Paynen ja Giulio Chierchinin Jäävuoren arvoitus, jonka juonikaan ei ole kovin häävi, mutta erityisesti loppu kovaa myrkkyä. 

Ikävien negatiivisten arvioiden päälle ja lopuksi on ehkä ihan hyvä tuoda kirjan paras tarina. Koko rykelmän viimeiseksi säästetty maestrojen ja kaimojen Giorgio Pezzin ja Giorgio Cavazzano Nestemäinen kaivos on käsikirjoitukseltaan, rytmiltään, huumoriltaan sekä piirroksiltaan ja Cavazzanon niihin taiteilemalta lupsakkaalta elekieleltään yksinkertaisesti täydellistä hipova, joka vieläpä onnistuneen loppusijoituksensa myötä jättää koko kirjan jäljiltä hyvän mielen. Kokonaisuus oli kuitenkin kaksijakoinen: hyvien lukukokemusten vastapainona on valitettava liuta niitä ikävämpiä muistoja. Sanoisin siitä huolimatta lähtölaukauksen tähän vuoteen olleen mainio ja lupaava.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kansi on kylläkin Alessio Coppolan piirtämä. Tosin kyllä hänenkin kansikuvitusta on aika paljon taskareissa näkynyt. http://coa.inducks.org/story.php?c=IC+TL+3021

Henri Häkkilä kirjoitti...

Kiitos korjauksesta, ne ovat aina tervetulleita! Vaihdoin arvosteluun kannen oikean tekijän nimen.