Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 419 ja Roope-setä 422

Lokakuun harmaiden hetkien sekaan Taskari täräyttää piristämään Tuplan nimeltä Piirun verran parempi. Jo Alessandro Perinan kansi antaa viitteen siitä, että luvassa on ainakin Taskareissa harvemmin nähdyn Kulta-Into Piin esiintyminen. Vilkaisu sisällysluetteloon taas paljastaa yllättävän seikan: tarinoita näyttäisi olevan melko samanmoinen määrä kuin tavallisessa 256-sivuisessa Taskarissa. Tämä selittyy sillä, että Tupla päräytetään näyttävästi käyntiin kahdella huippupitkällä sarjalla, jotka yhteensä ahmaisevat opuksesta sen ensimmäiset 200 sivua. Toukokuisesta Triplasta muistissa on vielä näitäkin pitempi Silvia Zichen pläjäys, mutta ilolla on otettava vastaan se, kuinka Tuplien ja Triplojen suoma mahdollisuus pitkien – todellakin pitkien – tarinoiden julkaisemiseen on lunastettu.

Kanteen Kulta-Intoa kuvittanut Alessandro Perina on myös ensimmäisen järkäleseikkailun piirtäjänä, johon kansikin viittaa. Käsikirjoituksen massiiviseen Viimeinen seikkailu -kokonaisuuteen on laatinut Francesco Artibani. Sivujen lisäksi myös hahmoja vilisee kuin Vilkkilässä kissoja, sillä pelkästään tarinan konnakatraan muodostavat Karhukopla, Milla Magia, Kroisos Pennonen ja Kulta-Into Pii. Konnien voimien yhdistäminen tuo mieleen Don Rosan Roopen 50-vuotisjuhlavuodeksi valmistaman sarjan Kaikkein mieluisin lahja, joskin silloin Pennonen puuttui kööristä. Artibani on ängennyt sarjaansa mitä erilaisempia käänteitä ja tapahtumia, mutta mitään uutta ja yllättävää hän ei kyllä tule keksineeksi. Ilahduttavinta on Carl Barksin Maanalainen maailma -sarjaan luomien kamaraisten ja tantereisten esiintyminen. Kokonaisuutena tarinapaketti on hengetön luomus, joka etenee vain etenemisen tähden. 

Castyn Mikki Hiiri ja varjonautit on mitaltaan myös pitkä, tosin 75 sivullaan pituuden kannalta vaatimattomampi kuin edeltänyt 126-sivuinen järkäle. Mitenkään yllätyksellisenä ei kuitenkaan tule se, että laadultaan Casty päihittää leikiten Artibanin yrityksen. Castynkin sarjassa elvytetään vanhoja hahmoja, kun Atomiinus ja tohtori Ykskorva tekevät paluun. Lisäksi ihan tarinan alussa nähdään mukavia viittauksia Romano Scarpan klassikkotarinoihin. Varjonautteja ei voi kuitenkaan millään muotoa väittää Castyn parhaisiin kuuluvaksi. Tarina kärsii samanlaisista oireista kuin Viimeinen seikkailu, tosin oireet eivät ole niin vakavia. Samanlaista hengettömyyttä ja läpijuoksuksi alistumista on havaittavissa, vaikka Casty kuinka onkin tarinaan klassikoista ammentanut. 

Bruno Sardan ja Ottavio Panaron Taikaviitta ja Millan metkut -sarjassa niinkin kutkuttavasta aiheesta kuin Taikaviitan henkilöllisyyden paljastumisesta ei osata ottaa yhtään mitään irti. Sarja jää lyhyeksi ja kunnianhimottomaksi rykäisyksi. Massimiliano Valentinin ja Vitale Mangiatordin Korpijäärän kurpitsarallissa vanhojen hahmojen marssia jatkaa Parta-Jussi, jonka hauskaksi tarkoitettu esiintyminen ei juuri hymyilytä. Mark ja Laura Shaw’n ja Giorgio Cavazzanon Tanssii kotkien kanssa taas kärsii samasta ongelmasta, joka Shaw’n pariskunnan kohdalla on aiemminkin tullut mainituksi eli vastoin heidän aiempaa mainettaan hyvien ja jännittävien tarinoiden käsikirjoittamisesta tarinat tuntuvat nykyisin jäävän tusinatuotteiden tasolle. Mainitut hyvyys ja jännittävyys ovat tiessään.

Luglin ja Massimo De Vitan lyhyt Mikki-dekkari Radiojännäri on nimensä mukaisesti verrattavissa enemmän radion sunnuntaikuunnelmaan kuin klassiseen Mikki-dekkariin. Eivät De Vitan piirroksetkaan jaksa piristää uuvahtaneessa tunnelmassa. Mummo Ankka ja uusi naapuri -sarjassa Riccardo Secchi ja Giada Perissonotto yrittävät viritellä romantiikkaa, kolmiodraamaa ja liike-elämän kieroiluja yhteen siinä kuitenkaan onnistumatta siten, että tarinasta jäisi jotain käteen. Gaya Perini ja Ettore Gula jättävät niinikään onnistumisen elämykset myöhemmälle, kun lyhyt Karhukopla-hupailu Kotini, laiskanlinnani ei tiiviissä ajassa ehdi saada siipiä alleen. 

Matteo Venerus ja Marco Mazzarello ovat halloween-tunnelmaisen Mikki-jännärin Kummitusten kortteli takana. Kutkuttavasta asetelmasta huolimatta miehet eivät saa luotua hyytävää tunnelmaa, joka ajaisi pureksimaan kynsiä ja säpsähtämään pienintäkin narahdusta. Uutta jännäriklassikkoa tai edes jonkinlaista tapausta on näillä eväillä turha odottaa. Giovan Battista Carpi vastaa Sulosointujen ja ultraäänien kohdalla sekä käsikirjoituksesta että piirroksista. Alkuun vanhan mestarin klassisella huippu-uran nousu ja tuho -juonella tasapainotteleva sarja näyttääkin sujuvalta menolta, mutta valitettavasti kiito ei pitkälle kestä, kun selväksi käy, että mitään tavanomaisuuden ulkopuolelle työntävää tekijää ei ole luvassa. 

Roberto Gagnor ja Vitale Mangiatordi ovat kyhänneet Taskarin aloittaneen pitkien pätkien lisäksi opuksen mielenkiintoisimmat lähtökohdat sisältävän tarinan. Hylättyjen puolustajassa Taikaviitan ja Viitattaren arkea saapuu sekoittamaan kolmas superhahmo, jolla ehtii sarjan kuluessa olla monta nimeä. Rakkaaksi lapseksi tästä ei kuitenkaan ole, sillä sarja päätyy monien muiden tämän Taskarin sarjojen tavoin nopeasti luettujen osastolle. Sarjaa on yritetty näyttämään paremmalta kuin se todellisuudessa on painamalla kokonaisten sivujen taustoja mustaksi. Näin heikoksi jäävän tekeleen ollessa kyseessä tällainen toiminta tuntuu vain mauttomalta. 

Abramo Barosson ja Marco Rotan Arvaamaton antiikkiase jää mieleen muustakin kuin Taskareissa harvoin nähdyn Rotan piirroksista. Se on peräti neljäs Mikki-sarja tässä opuksessa ja kaiken lisäksi se on kirjan paras tarina. Yksinkertaisessa juonessa ei ole lähdetty liikoja hienostelemaan ja luku-urakka sujuu juonen luistaessa. Tarina jää lyhyeksi, mutta mihin siinä olisi enemmän pituutta tarvittu? Hyvinhän homma toimi näinkin. Rotan piirrokset eivät uran tässä vaiheessa ole sillä tasolla, mihin maestro myöhemmin on yltänyt, mutta ilollahan näitäkin katselee. Barosson ja Rotan jälkeen jäljellä on vielä Lars Jensenin ja Flemming Andersenin AaPAMysteeri, joka nimestäänkin päätellen kuuluu PAM-tarinasarjaan. Se on kuitenkin niin köyhä luomus, että jätetään siitä puhuminen väliin näin hyvän tarinan perään.

Roope on Taskarin lisäksi päässyt kansikuvapojaksi myös nimikkojulkaisuunsa. Lehti lähtee käyntiin Sergio Badinon ja Ettore Gulan sarjalla Ankanpääkö huijari?, jossa mielenkiintoisesti Taskarin johtosarjajätin tavoin Roope menettää rahasäiliönsä. Tämä tarina on kuitenkin niin sivumäärältään kuin otteeltaankin keveämpää sorttia ja se toimii. Sarja on Viimeiseen seikkailuun verratessa ehdottomasti viihdyttävämpi ja tarinana muutenkin mainio. Ropsu näyttää alun perusteella olevan vahvoilla Taskariin nähden. 

Kuukauden animaatio masentaa jälleen, kun sarjakuvaversioksi on taas päätynyt yksisivuinen. Alberto Savinin ja Marco Mazzarellon Aukko baseball-sivistyksessä ei tämän tahi vitsinsä vuoksi esikuvansa Kuinka baseballia pelataan tavoin hetkauta. Baseballtunnelmissa ollaan myös Massimiliano Valentinin ja Emilio Urbanon Pikku-Aku-sarjassa Sysimetsän sankarit, jossa baseball-pallo on hukassa. Onneksi pallo ei ole tekijöiltä hukassa, sillä sarja on lystikäs ja onnistunut tapaus niin juoneltaan kuin piirroksiltaan. 

Mukava tapaus on myös lyhyt hupailu Tuntematon taaleri, jonka tekijätiedot tosin ovat lehdessä väärät. Inducksin mukaan käsikirjoitus on Gaya Perinin ja piirrokset voi jo tunnistaakin Giulio Chierchinin tekosiksi. Seuraavan ja samalla lehden viimeisen pitkän sarjan kohdalla tekijöistä ei kuitenkaan ole epäilystä. Hessun kirjallisten keskiviikkojen tarinasarjaan lukeutuva Myrskyn korvassa on Rudy Salvagninin ja Roberto Vianin taidonnäyte. Taidonnäytteestä on todella kyse, sillä sarja on viihdyttävä, kuten Hessun kirjallisten keskiviikkojen tyyliin yleensä kuuluukin. Parempiakin tapauksia tarinasarjassa on ollut, mutta kuukauden ollessa laadultaan näinkin laimea ja tarinan ollessa kuitenkin onnistunut, ainoa oikea vaihtoehto on julistaa se kuukauden parhaaksi sarjaksi. 

Ropsun takasivulta on vielä mainittava Salvagninin ja Enrico Faccinin yksisivuinen Mainio mekaanikko, joka omassa lajissaan on täydellisyyttä hipova. Ropsun ollessa muilta kuin Kuukauden animaation osalta tässä kuussa mainio julkaisu, on syytä kantaa enemmänkin huolta Taskarin pahasta floppaamisesta. Tuplat ovat aina odotettuja tapauksia ja tässä tilanteessa odotusarvoa lisäsivät kansi ja sisällysluettelon tieto erityisen pitkistä sarjoista. Ensi kuun Nokittaja ei juuri kannensa puolesta erityisiä odotuksia synnytä, mutta kyllä tämän kuun jälkeen on pakko pystyä parantamaan.